tiistai 21. helmikuuta 2017

Parempi maailma


Viime vuoden puolella ilmestyi kovasti odottamani kirja.

Kymmenen vuotta sitten maamme modernia maisema-arkkitehtuuria esitellyt näyttely Unelma paremmasta maailmasta paljasti lähes hyödyntämättömän arkistoaarteen. " - - satamäärin julkaisemattomia luonnoksia, suunnitelmaillustraatioita, työpiirustuksia ja -selostuksia museoiden kokoelmissa, julkisissa ja yksityisissä arkistoissa, perikuntien jäämistöissä ja suullista perimätietoakin - -".

Nyt aineisto on hyödynnetty ja koostettu pysyvään muotoon Aalto -yliopiston julkaisemassa kirjassa Unelma paremmasta maailmasta - Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900-1970. Teos tulee tarpeeseen.

Suomessa puutarhataide perustui pitkään ulkomailta tulleiden visioiden toteuttamiseen niissä rajoissa, kuin se maamme olosuhteissa oli mahdollista. Suunnittelijat hakivat oppinsa muualta, ja kartanoiden puistot jäljittelevät englantilaisia tai mannereurooppalaisia esikuvia. 1800-luvun loppupuolelta lähtien alettiin vähitellen kiinnittää huomiota myös tavallisen kansan asuinympäristöön - usein idealistisin ja sosiaalisin perustein. Katsottiinhan puutarhaviljelyn ravitsevan vatsaa, tervehdyttävän sielua ja pitävän ruumiin poissa joutavanpäiväisistä toimista.

Kirjan kahdenkymmenen artikkelin kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita. Julia Donner, Gretel Hemgård, Maunu Häyrynen ja Eeva Ruoff kanssakirjoittajineen onnistuvat poimimaan vajaan sadan vuoden ajanjaksolta  suomalaisen viheraluesuunnittelun ajallisesti ja paikallisesti edustavimmat esimerkit ja luotaamaan samalla niiden taustalla vaikuttavia suuria linjoja ja yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista jokainen käsittelee aihetta oman teemansa kautta.
Ensimmäisessä osassa Modernin monet kasvot pohditaan vuosisadan uusien materiaalien, tekniikoiden ja tarpeiden vaikutusta ja ilmenemistä viheralalla ja -alueilla. Itsestään selvästi oman lukunsa saavat muun muassa Paul Olsson, yksi aikakautensa tuotteliaimmista puutarha-arkkitehdeista sekä sankarihautausmaat, oma kansallinen erikoisuutemme. Erityisen herkullisia anekdootteja ovat näköissivut Puutarha-lehdestä vuodelta 1967. Lokakuun numerossa julkaistiin tuolloin kaksi artikkelia, joissa näkemykset kasvien käytöstä poikkesivat täysin toisistaan. Debatin teema on siten: luonnonkasvien monimuotoisuutta vai yksilajisia massaistutuksia?

Toisessa osassa Arjen ympäristöt "liikutaan pientilalta lähiöön metsän keskelle". Asuinympäristön muutokset ja kaupungistuminen toivat uusia haasteita, vaatimuksia ja mahdollisuuksia myös viheralalle. Teollisuusympäristöt, siirtolapuutarhat, metsälähiöt ja jälleenrakennuskauden tyyppitalot tontteineen edellyttivät uudenlaista otetta myös puutarhojen, pihojen ja puistojen suunnittelijoilta. Ohjeet, määräykset ja mitoitukset tulivat enenevässä määrin osaksi suunnitteluarkea.

Kaupunki maisemana kurkistaa kaupunkimaisemaan, maamme tiiviisti rakennettujen alueiden maisemasuunnitteluun ja viheralueille. Kirjan kovin Etelä-Suomi -painotteisessa aineistossa ilahduttavan poikkeuksen tekee Päivi Rahikaisen artikkeli Puistoja poronsarveen, jossa esitellään Katri Luostarisen 1950-luvulla Rovaniemelle tekemää viheraluesuunnitelmaa. Kun Rovaniemen kauppala tuhoutui Lapin sodassa, tarvittiin alueelle pikaisesti uusi jälleenrakennuskaava. Alvar Aallon johdolla laadittu poronsarven muodoista inspiraationsa hakenut kaava on edelleen havaittavissa. Toisin kävi Luostarisen suunnitelmien, jotka toteutettiin vain osittain. Ehkä osansa oli myös sillä, että "Suunnitelmissa ehdotettu runsas luonnonkasvien käyttö oli tuohon aikaan uutta. Kestävä kehitys, luonnonmukaisuus, niityt ja kedot ovat tulleet muotiin vasta paljon myöhemmin."

Kaksi ja puolisataa sivua historiaa saattaa äkkiseltään vaikuttaa kuivalta paketilta. Laajasta aineistosta on kuitenkin saatu koottua helposti lähestyttävä ja johdonmukaisesti rakennettu, kautta linjan mielenkiintoinen kattaus. Aikalaisartikkelit, runsas kuvitus, tiiviit henkilöesittelyt ja kattavat lähdeviitteet tyydyttävät niin selailevaa kuin tietoa etsivää lukijaa. Ehkäpä moni maisemasuunnittelua Lepaalla laillani opiskellut myös hörähti muistoilleen lukiessaan kuvauksen McHargin menetelmästä luvussa Ympäristöherätyksestä kartta-analyyseihin. "Maisematekijät ja -vaikutukset kartoitettiin kukin erikseen läpikuultavalle paperille tai muoville, jotka lopulta asetettiin päällekkäin niiden yhteisvaikutuksien arvioimiseksi - - Alkuperäisen menetelmän ongelmana oli kuitenkin sen työläys - -" Niinpä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä.

Erityismaininnan ansaitsevat kirjan sisältöä tukevat ulkoasu ja taitto.


Maamme puutarhakulttuuri on maailman mittakaavassa nuorta. Omaleimaiseksi sen voidaan katsoa kehittyneen vasta 1900-luvun kuluessa. Kovin paljon aikaisemmin ei tätä kirjaa olisi siten voitu edes kirjoittaa. Nyt julkaisu suomalaisen modernin maisema-arkkitehtuurin historiasta juhlistaa oivasti myös koko Suomen juhlavuotta.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Mikä kasville nimeksi?



Mitä sinulle tulee mieleen kirjainyhdistelmästä DNA? Kymmenen vuotta sitten perustettu suomalainen teleoperaattori? Vai deoksiribonukleiinihappo, joka onnistuttiin eristämään eliöstä ensimmäisen kerran jo kauan ennen kuin mobiilit, datat ja kaapelit tulivat osaksi arkipäiväämme?

Monen eliön tunnistus onnistuu tutkailemalla sen ulkonäköä. Tummanvihreät neulaset, kartionmuotoinen, tasaisesti ylöspäin kapeneva latvus - tämä puu on kuusi. Kihartuvat hiukset, lyhyehköt jalat, rukeat silmät - tämä tässä on ystäväni Liisa.

Aina ei lajin tai yksilön määritys ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Sama kasvilaji saattaa näyttää aivan erilaiselta eri ympäristöissä, kun kasvua rajoittavat tuuli, ravinteiden puutos tai toistuvat leikkaukset. Lajin sisäisen muuntelun ohella myös kasvun ja kehityksen vaihe saattaa hämätä. Vaahteran sirkkalehdet eivät ole vielä lajityypillisesti halkioiset, eikä perhostoukka muistuta vähimmässäkään määrin lajin aikuista yksilöä. Jos emme malttaisi seurata taimen kehittymistä tai emme olisi koskaan kuulleet täydellisestä muodonvaihdoksesta, mielikuvituksemme tuskin riittäisi pitämään taimea ja täysikasvuista puuta tai toukkaa ja aikuista perhosta samana lajina.

Kun tarvitaan varmuus yksilöstä, lajista, sukulaisuudesta, otetaan kehiin vanha kunnon DNA, pettämätön geneettinen lajituntomerkki.

Kaikki eliön rakentumiseen tarvittava tieto sisältyy DNA-molekyyliin ja sen emäsjärjestykseen. Kun emäsjärjestys voidaan esittää neljän kirjaimen avulla, on DNA:n avulla tunnistus oikeastaan matemaattista tai mekaanista. Vähän samaan tapaan, kuin että kaikki sähköiseen muotoon muutettu data on esitettävissä ketjuilla, jotka koostuvat kahdesta merkistä: ykkösestä ja nollasta. Ja mikä parasta: eläinten, kasvien ja ihmisten DNA saadaan kaivettua niiden jokaisesta solusta, olipahan eliö sitten nuori tai vanha tai tutkittava näyte ikijäästä löytynyt kasvinosa tai hattuun tarttunut hius.

Vaikka DNA-viivakoodi kuulostaa tylyltä tavalta ristiä uusi laji, on se joissain tapauksissa valitettavasti myös ainoa keinoa saada annettua edes jonkinmoinen nimi tai tunniste. Ympäristön muuttuminen ja biodiversiteetin köyhtyminen tuhoaa lajeja nopeasti, ja tutkijat käyvät jatkuvaa kilpajuoksua ehtiäkseen tunnistaa löytyviä lajeja ennen kuin ne kuolevat sukupuuttoon. Varsinaisen kaksiosaisen lajinimen keksimisen sijaan voimavarat suunnataan pelkkään tunnistamiseen, ja sukupuuton partaalla hoippuva laji saa tuntomerkikseen ja nimekseen viivakoodin kuin eräänlaisena hätäkasteena. 

Tiedeykkösen jakso Miksi eläimille ja kasveille laitetaan DNA-viivakooodit? on kuunneltavissa Ylen Areenassa. Ohjelmassa ovat haastateltavina yli-intendentti Marko Mutanen Oulun yliopistosta, professori Jouko Rikkinen Helsingin yliopistosta ja Suomen ympäristökeskuksen luontoympäristökeskuksen johtaja Petri Ahlroth.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Tunnistatko?

Tunnistatko nämä kasvit?


Kone tunnistaa.

Muun muassa Rakennuslehdessä ja Tekniikan Maailmassa uutisoitiin viikonloppuna Liikenneviraston selvityksestä, jossa tutkittiin konenäön mahdollisuuksia tienvarsikasvien tunnistamisessa. Selvitys liittyi viraston digitalisaatiohankkeeseen, ja varsinaisen työn toteuttivat Destia Oy sekä konenäköön ja digitaaliseen signaalinkäsittelyyn erikoistunut Vionice Oy.

Kasvillisuuden inventointia tarvitaan muun muassa hoitoa suunniteltaessa ja urakkatarjouksia pyydettäessä ja laadittaessa. Myös tienvarsien ei-toivottujen vieraslajien esiintymät paikkatietoineen ja määrineen ovat tarpeellista tietoa torjuntaa suunnitteleville.

Kustannustehokkaiden innovaatioiden kehittely ja digiloikkailu on puolestaan tyypillistä tälle ajalle. Monessa mekaanisessa työvaiheessa kone on päihittänyt ihmisen mennen tullen jo pitkään. Vuosi sitten keinoäly näytti kyntensä myös pelilaudalla.

Mutta entä kun mekaanisten suoritteiden, mallien, komentojen ja toistojen ohella olisi ymmärrettävä erilaisia kasvupaikkoja tai vuodenaikoja?
"Tietynlaisen puutteen konenäön ja automaattisen tulkinnassa aiheuttaa se, että tietojärjestelmälle kontekstin ymmärtäminen on vaikeaa. Kontekstilla tässä yhteydessä tarkoitetaan korkeampien riippuvuussuhteiden ja ajan etenemisen ymmärrystä." (Hankkeen loppuraportista)
Tienvarsikasvustoa inventoiva kone ei opi asioita automaattisesti, vaan ihmisen tapaan myös siltä asian kunnollinen sisäistäminen, syväoppiminen, vaatii useita toistoja. Satojen kertojen jälkeen konekoululainen selvisi kokeesta kiitettävästi ja tunnisti lajit 96-prosenttisesti oikein. Ja aivan kuten ihmiselle, tunnistusongelmia tuottavat eri kasvun vaiheet tai vaikkapa poikkeuksellisesta kasvupaikasta johtuvat epätavanomaiset ilmiasut.

Vielä kauempana koneymmärrys on vaikkapa poikkeuksellisen kerrannaisuuden, värisävyn tai massaistutuksen joukkoon putkahtaneen erikoisen lajin havaitsemisesta. Eipä silti, eivät moisiin kiinnitä huomiota kaikki ihmisetkään.

Loppuraportti Konenäkö ja automatisoitu tiedon tuottaminen viheralueista: Inventointipilotti 2016 löytyy Liikenneviraston julkaisuarkistosta täältä.

Projektin videoaineistoja pääsee tarkastelemaan tästä. Katseluun tarvittava käyttäjätunnus on viheralue ja salasana sinikuusama.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Tulppaanimania

1600-luvun Alankomaat oli vakaa ja vauras valtio. Maan 10 000 laivaa ja niiden mahdollistama menestyksellinen ulkomaankauppa hyödyttivät niin varustamoja kuin kauppiaita. Korkea elintaso toi hyvinvointia koko yhteiskunnalle, taiteet ja tieteet kukoistivat, laivat rahtasivat kaukaisista maista ylellisyystarvikkeita, jollaisista oli aiemmin voitu vain uneksia.

Tuolla kultakaudeksi kutsutulla ajanjaksolla koettiin kuitenkin myös eräs ennennäkemätön romahdus, kun kaupankäynnin ja keinottelun välineeksi muodostuneiden tulppaanin sipuleiden arvo laski äkillisesti. Tämä maailman ensimmäiseksi pörssiromahdukseksi sanottu tapahtuma päätti Alankomaiden historiassa yhden kummallisen, lyhyen ja kiihkeän ajanjakson: kaikki kansanosat läpäisseen tulppaanimanian.

Itse tulppaanit olivat syihin ja seurauksiin tietenkin täysin viattomia. Tulppaanien sijaan maniasta kärsi ihminen, ja sipuleiden hinnan romahduksen aiheutti hänen ahneutensa.

1600-luvun uutuuskasvina tulppaani oli haluttu ja arvokas jo sinänsä. "Tavallinen" ei kuitenkaan riittänyt pitkälle. Korkeimmat hinnat maksettiin sipuleista, joiden kukkien terälehdet olivat jollain tavoin poikkeavia: käpristyneitä, ripsureunaisia, pilkkuisia tai viiruttuneita. Niitä oli saatava. Ja niin pitkään kuin kysyntä oli kasvussa, saattoi sipuleilla myös ansaita. Kauppaa käytiinkin vilkkaasti, ja sipulit vaihtoivat omistajaa krouveissa ja kadunkulmissa. Se, sisälsikö kaupan kohteena oleva kuiva sipuli aina juuri luvatun- ja kuvatunlaisen kukan aihion, olikin sitten toinen juttu. Hinnat joka tapauksessa nousivat.

Lopullisesti homma ryöstäytyi käsistä siinä vaiheessa, kun guldeneilla ei enää ostettu sipuleita, vaan oikeuksia tietyn sipulin ostamiseen määrättynä hetkenä. Sipulin sijasta rahalla saikin kouraansa enemmän tai vähemmän aineettoman paperilappusen. Kollektiivinen hullutus sai siten aikaan eräänlaisen varhaisen futuuri- ja virtuaalikaupan.

Tasan 380 vuotta sitten termit olivat toiset. Nykypäivän markkina-analyytikko ruotisi vallinnutta tilannetta ehkä jotenkin seuraavasti:
"Sijoitusten perustana oli ehtymätön arvonnousu."
"Kasvuodotukset olivat osin epärealistisia."
"Kaupattavan kohteen erkaantuminen konkreettisesta hyödykkeestä hämärsi monen piensijoittajan suhteellisuudentajua."
 "Spekulatiivinen sijoittaminen sisältää useita sudenkuoppia."
Ja sitten kuului POKS. Entä opittiinko tästä mitään? Todennäköisesti ei.

Vuonna 1637 puhjennutta sijoituskuplaa on taustoitettu ja dramatisoitu dokumentissa Tulppaanikupla, joka on katsottavissa Ylen Areenassa vielä reilun kolmen viikon ajan. Oheinen kuva on kaappaus tästä ohjelmasta.


Edellisen kerran kirjoitin tulppaaneista täällä. Ja yhä edelleen olen sitä mieltä, että ainut paikka, jossa todellinen jatkuva kasvu on mahdollista, on puutarha.


tiistai 3. tammikuuta 2017

Ihan uutta

Vuosi 2017 tuo minulle jotain ihan uutta. Hauska, opettavainen ja työläs prosessi alkaa olla voiton puolella, ja perennakirjani taittamista vaille valmis. Vielä työnimellä Perennoiden kauneus kulkevan kirjan julkaisee muun muassa hyvistä oppaista, lehdistä, tapahtumista, koulutuksista ja kannanotoista tuttu Viherympäristöliitto.

Ja tällaista on tulossa.

Perennoiden kauneus on kirja perennoiden ulkonäöstä ja perennaistutuksen esteettisyyden suunnittelusta. Kirjassa keskitytään niin yksittäisten lajien ulkomuotoon kuin lajien yhdistämisen menetelmiin. Kautta teoksen näkökulma on kauneus ja sen tavoittelu. Tältä osin kirja poikkeaa olennaisesti lajeja esittelevästä perennakirjallisuudesta.


Kirja jakaantuu neljään päälukuun. Ensimmäisessä rakennetaan aiheelle hieman kehystä ja perspektiiviä. Luvussa harpotaan läpi puutarhataiteen historian perennoiden käytön näkökulmasta ja esitellään muutama perennoiden käyttöön merkittävästi vaikuttanut puutarhapersoona 1800-luvulta nykypäivään.


Toinen luku valottaa perennaistutuksen perustamisen ja hoidon ratkaisuja perennoiden hyvinvoinnin ja kauneuden tekijöinä. Kestävä kauneus vaatii kestävän perustan.


Kolmannessa luvussa perennan estetiikka puretaan osiin ja tarkastellaan mistä ja millaisista tekijöistä kasvin kauneus muodostuu. Perennoiden ulkomuotoon perehdytään suomalaisessa kirjallisuudessa käsittääkseni aikaisemmin käyttämättömän luokittelun avulla sekä lähestytään estetiikka myös muulla kuin näköaistilla.

Lopuksi perehdytään lajien yhdistämiseen ja sommitteluun – siihen, miten kaunis perennaistutus syntyy.

Tervetuloa kanssani perennoiden maailmaan!





lauantai 17. joulukuuta 2016

Puutarhasuunnittelua

Tämä olikin kinkkinen, hän sanoi ja levitti auki edessään olevan paperin. Ilta-aurinko, pohjoiseen viettävä rinnetontti. Miten sellaisessa paikassa voi kasvaa mikään, isä sanoi esittäen kysymyksen pikemminkin itselleen kuin minulle. En yrittänyt vastata. Nurmikosta pitää tehdä erittäin tiheä ja käytävät päällystää kivillä, kastelun kanssa täytyy olla varovainen. Tiedätkö, että sen tuntee kun on tehnyt parhaansa, kun koittaa hetki jolloin piha on jätettävä luonnon armoille, jolloin on luotettava siihen että lopputulos toimii.
Mutta sehän on vain pelkkä piha, sanoin. Niin, isä sanoi, se on pelkkä piha.
Tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita kritisoitiin muun muassa tiettyjen kaupunkien tai kustantamojen suuresta osuudesta. Viheralan ihminen ei moisiin pikkuseikkoihin takerru, vaan näkee teoksissa suuremman trendin: kahdessa kirjassa kuudesta sivutaan nimittäin puutarhasuunnittelua.

Peter Sandströmin Laudaturissa pihoja ja puutarhoja suunnittelee tilaustyönä kertojan isä, joka
- - piirsi ohuille arkkitehtipapereille, materiaalille, jota tilattiin Herlerin kirjakauppaan nimenomaan häntä varten, valtaville paperiarkeille, jotka toimitettiin rullille kärittyinä pitkissä pahviputkiloissa - - 
Prosessina Sandströmin kuvaama suunnittelu vaikuttaa yksinkertaiselta - ja luvalla sanoen välillä hiukan nurinkuriselta. Jos poika piirsi paperille rastin, olkoon siinä sitten kanukan paikka. Menneinä vuosikymmeninä myös mittatarkkuudeksi riitti summittainen suuntaa-antavuus.
Kun soon pantu paperille, soon oikeen, hän sanoi. Soon justihinsa sellaanen kun pitääkin olla.
Tekstistä ja sen takaa välittyy kuitenkin kuva ammattilaisesta, joka kuunteli asiakkaan toiveet, toteutti niistä toteuttamiskelpoiset ja kantoi vastuunsa työnsä jäljestä. Ammattilaisen tyyneydellä hän myös totesi hoidon puutteessa villiintymään ja rapistumaan päässeet työnsä tai kokonaan toteuttamatta jääneet suunnitelmansa.

Jukka Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista - jonka Baba Lybeck valitsi voittajaksi - vie kuvitteelliselle, mutta tosipohjaiselle päiväkirjamatkalle 1800-luvun alkupuolen Helsinkiin, jonne saksalainen Johan Carl Ludvig Engel on valittu uuden pääkaupungin uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Engel suunnitteli monia Helsingin ikonisimmista 1800-luvun empirerakennuksista, mutta hänellä riitti ymmärrystä kiven ja kaiverrusten lisäksi myös ulkotiloille.
Haluaisin perustaa puutarhan. Vaikea sanoa tarkkaa syytä tälle intohimolle, mutta hetkellinen se ei ole. Kirjakauppias Mayer on saanut toimittaa aiheesta kirjan jos toisenkin.
Opiskeltavaa Engelillä varmasti riitti. Etelä-Suomen olosuhteet poikkesivat odottamattoman paljon aiempien kotikaupunkien Tallinnan, Pietarin ja Berliinin suotuisimmista oloista. Pitkä talvi ja alituinen vilu vaivasivat niin perhettä kuin puutarhaa.
Ensimmäisestä kolmestasadastakymmenestä salkoruusun taimesta selvisi talven yli vain seitsemän. Nämä seitsemän ruusua ovat silmäteräni. Niiden sitkeä kauneus kesti talven koettelemukset niin kuin taisin itsekin kestää. Kaikki kasvattavat keskisessä Euroopassa salkorusuuja, koska on kuultu salaneuvos Goethen harrastaneen niitä puutarhassaan, mutta kuka saa ne kasvamaan täällä pohjoisessa?
Salkoruusuhan on aivan toinen laji, eikä ruusujen sukua ensinkään, mutta Engelin päiväkirjan ruusut tarkoittanevat tämän päivän kielelle käännettynä köynnösruusuja. Vaikka helsinkiläiset kurkkivat aidan yli nähdäkseen arkkitehdin puutarhan, eivät sinne istutetut eksoottisen oloiset kasvit saaneet osakseen varauksetonta ihailua, mikä sitten närkästyttikin Engeliä.
Tänään minulla oli puutarhavieraana kirkkoherra. Kun hän kumartui salkoruusujeni puoleen, en tiedä kumpaan hän keskittyi enemmän: tuoksuun vai piikkien varomiseen. Nenäni ei haista mitään, hän toisti kuin kottarainen. Vahinko hänen nenäänsä.
Arkkitehti Engelin päivätyönä olivat rakennukset, joiden piirustukset täytyi hyväksyttää itsellään keisarilla. Bulevardin puutarha oli sitä vastoin hänen oma yksityinen projektinsa, jossa hän saattoi toteuttaa vapaasti haaveitaan ja näkemystään - tai ainakin niin vapaasti kuin Suomen ilmasto antoi myöten.

Viikilän Engelillä oli arkkitehtinä varmasti näkemystä tilasta ja sen jakamisesta, näkymälinjojen avaamisesta ja sulkemisesta, muodoista ja väreistä, valosta ja varjosta. Oletettavasti hän hallitsi kovat materiaalit rakennusten lailla myös puutarhassa ja osasi ottaa huomioon muun muassa routimisen suunnitellessaan sinne kivimuureja, portaita, portteja ja aitoja. Kasvien ja kasvutekijöiden suhteen hänen tietonsa olivat kuitenkin puutteelliset. Kolmensadankymmenen epävarmasti talvehtivan kasvin tilalle vaihtoehtoja olisi kannattanut kysellä joltakulta puutarhoja työkseen suunnittelevalta - vaikka sitten siltä Sandströmin kirjan puutarhurilta.


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ankkajuoksua


Puolitoista kuukautta sitten kerroin Saksassa tapaamistani juoksuankoista, joita sain tosin ihailla lähinnä niiden pyrstöpuolelta.

Näitä vauhdikkaita etananjahtaajia on hankkinut puutarhaansa myös kaikkien pienviljelijöiden unelmavävy, bonderøven Frank.

Liikkuvaa kuvaa juoksuankoista on katsottavissa Tanskalainen maajussi -sarjan uusimman tuotantokauden jaksosta numero 11 aina loppiaiseen saakka.