keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Näin syntyi puutarhakirja


Maatiaisen päätoimittaja Susan Wilander pyysi minua kirjoittamaan lehteen puutarhakirjan tekemisestä.

Ja jos Maatiainen ei ole ennestään tuttu, kannattaa tutustuminen aloittaa yhdistyksen kotisivuilta. Sivuilla on vapaasti luettavana myös yksi lehden näytenumero.


Itselläni on kokemusta vain yhdestä rupeamasta, joten tämä on tarina sen ihan ensimmäisen puutarhakirjan synnystä. Näin siis syntyi Katso kukkaa!


Helsingin Sanomissa on ollut kesäinen juttusarja, jossa jokaiselta haastateltavalta kysytään lopuksi mistä aiheesta hän voisi keskustella aamuyölle saakka. Itselleni vastaus olisi selvä. Minä jaksaisin puhua perennoista.

Vaikka olen kiinnostunut ja innostunut koko viheralan laajasta skaalasta sen kaikkine lajeineen ja ilmiöineen, juuri perennat saavat mieleni hyrräämään ja silmäni tuikkimaan. Perennat ovat minulle puutarhan sydän.

Perennojen kauneus
Joitakin vuosia sitten hortonomiksi opiskellessani tein opinnäytetyöni perennojen estetiikasta. Työn arvokkaan kuuloisena alaotsakkeena oli ”Länsimaisen kauneuskäsityksen toteuttaminen perennaryhmän suunnittelussa” ja tavoitteena löytää suunnittelijan työtä helpottava esteettisen suunnittelun malli. Voisiko yleistä estetiikan teoriapohjaa hyödyntää perennaistutuksen suunnittelussa? Mistä perennojen kauneus oikeastaan muodostuu?

Lainaan itseäni opinnäytetyön johtopäätöksistä.

”Perennoiden käytön lisääminen julkisilla viheralueilla näyttää olevan yksi vihersuunnittelun nousevista trendeistä. Useita lajeja yhdistävien perennaistutusten suunnittelu vaatii suunnittelijalta osaamista, jota on ollut saatavissa niukasti muutoin kuin oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Myös tämän työn aikana havaittiin erityisesti perennasuunnittelun estetiikkaan keskittyvän suomenkielisen kirjallisuuden puuttuminen. Kun yhtä lailla ammattisuunnittelijat kuin puutarhaharrastajatkin tavoittelevat esteettisesti onnistunutta perennaistutusta, on tällaiselle tiedolle olemassa selkeä tarve ja tilaus. Tämä opinnäytetyö voikin osaltaan toimia sysäyksenä tuota vajetta täyttäville muille julkaisuille. Toivottavasti se samalla myös nostaa sekä perennoiden että esteettisen ympäristön arvostusta. 'Että tällaisessa yhteiskunnassa ymmärretään luoda kauneutta kodin ympärille on siis itsestään selvyys' (Elfving 1929).”

Perennat ja niiden kauneus tuntui kaipaavan ehdottomasti lisää selvittelyä. Ajatus opinnäytetyön laajentamisesta kirjaksi alkoi hiljalleen kypsyä.

Tekstiä, tiedostoja ja termejä
Paljon kirjoittaneilla ja julkaisseilla ainakin osa kirjan tekoprosessista saattaa sujua jopa rutiinilla. Vaikka monenlainen muu kirjoittaminen oli minulle jo ennestään tuttua, kirjan tekeminen oli kuitenkin täysin uutta. Niinpä heti alusta saakka tuli eteen monta isompaa ja pienempää käytännön kysymystä. Montako otsikkotasoa on järkevä määrä? Missä muodossa kuvat kannattaa laittaa tekstin sekaan? Entä tehdäänkö kaikkiin kuviin tekstit? Mitä taittaja haluaa? Kuka tekee takakannen esittelytekstin? Vähäisin ongelma ei myöskään ollut se, ettei kirjalle meinannut millään löytyä sopivaa nimeä.

Vaikeinta olivat silti suuret linjat. Miten rajata aihe, mitä ottaa mukaan, mitä jättää pois? Ja pahin kaikista: miten saada järjestettyä erilliset osaset, jo olemassa olevat palaset ja vasta pelkät ajelehtivat ajatuksenhaituvat yhdeksi ja vieläpä loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi? 

Kun sain rakenteen jonkinlaiseen järjestykseen, oli itse tekstin kirjoittaminen jo sinänsä selkeää puuhaa ja vaati ainoastaan sitkeätä tietokoneen ääressä istumista – tai yhä useammin seisomista. Hauskaa ja samalla visaista vaihtelua tarjosi muutaman uuden termin keksiminen. Aika näyttää, jäävätkö rikkalajien ennaltaehkäisyä kuvaavat termit ”pintapuolustus ja ”reunapuolustus” yleiseen käyttöön tai avaavatko käsitteet ”lyhyt ja pitkä kaksoissointu” jatkossakin värien sommittelun maailmaa. Entä soveltuvatko ”matriisi” ja ”rytmittävä kerros” kenenkään muun mielestä kuvaamaan sekoitetun istutuksen eri tasoja?

Systemaattisuutta ja salapoliisityötä
Kun kirjan aiheena on kukat ja kauneus, ovat kuvat vähintään tekstin veroinen tiedon lähde. Tähän kirjaan kuvia tuli reilusti yli 400. Omien valokuvieni käyttöä ja valitsemista helpotti se, että vaikka monen muun asian suhteen olen suurpiirteinen, kasvikuvieni suhteen olen suorastaan systemaattinen ja noudatan melko tarkkaa tiedostorakennetta. Sama järjestelmällisyys oli ehdottoman hyödyllistä myös kirjan tekovaiheen kuvatiedostojen hallinnalle.

Etenkin joitakin historiallisia kuvia jouduin luonnollisesti etsimään muista lähteistä. Vaikka näitä kuvia ei kirjassa monta olekaan, oli sopivien löytäminen ja niiden käyttöoikeuksien selvittäminen silti yllättävän työlästä. Kokenut kuvatoimittaja olisi varmasti tehnyt työn vaivatta, mutta itse en löytänyt tarvittavaa tietoa aina edes internetin ihmemaasta. Joskus mukana oli sen sijaan silkkaa sattumaa ja hyvää tuuria, niin kuin Elisabeth Kochin piirrosten kanssa.

Halusin kirjaan mukaan kaksi Elisabeth Kochin piirtämää istutussuunnitelmaa hänen vuonna 1953 julkaistusta kirjastaan Oma puutarhani. Suomessa tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta, joten Kochin teoksen sisältö on vapaasti lainattavissa vasta vuonna 2052. Niin kauan en aikonut kirjani kanssa odottaa. Kuvaston kautta olisin todennäköisesti saanut luvan tarvitsemaani käyttöön, mutta halusin luvan mieluummin suoraan asianosaisilta. Aloin siis selvitellä ketkä olivat Kochin oikeudenomistajia. Enkä löytänyt mitään. Sen enempää hakuni kuin yhteydenottoni kustantamoon eivät auttaneet eteenpäin. Olin jo luopumassa kuvien käytöstä, kun aivan toisessa yhteydessä törmäsin sattumalta tietoon Elisabeth Kochin kummilapsesta, ja tämäkin kuvavyyhti lähti purkautumaan.

Millainen siitä tuli?
Katso kukkaa! on kirja perennojen ulkomuodosta ja perennaistutuksen esteettisyyden suunnittelusta. Kirjassa ei ole kasvilistoja ja lajiesittelyjä ominaisuuksineen ja kasvupaikkavaatimuksineen, hyviä lajioppaita kun on jo kirjoitettu niin maatiais- kuin muistakin perennoista. Tämän kirjan näkökulma on kauneus ja sen tavoittelu.

Kirjoja – eikä etenkään tietokirjoja – tehdä rahan vuoksi. Tekijänpalkkioilla ei elä edes vaatimattomaan maatiaiselämään tottunut. Niin omalla kuin varmasti monen muunkin puutarhakirjoja kirjoittavan kohdalla moiseen hankkeeseen saa ryhtymään halu jakaa kertynyttä kokemusta, vihreässä maailmassa koettuja iloja ja puutarhassa pohdittuja ajatuksia. 

Näihin ajatuksiin päätän myös oman kirjani.

”Mahdollisuus kauniiseen ympäristöön ja esteettisiin kokemuksiin on osa hyvää elämää. Taito tehdä kaunista kehittyy ajan, työn ja harjaannuksen myötä. Taito nähdä kaunista vaatii pysähtymistä, ympäristöherkkyyttä ja avointa mieltä. Perennailosta riittää jaettavaa niin siitä elantonsa kuin huvinsa saavilla.”


ps. Katso kukkaa! on poimittu luettavaksi myös Päivänpesän elämää blogiin.



tiistai 29. elokuuta 2017

Kukkia kehyksissä


Vietin kesäisen päivän Kuopiossa ja monen ulkokohteen ohella kävin katsomassa kasveja Kuopion taidemuseossa. Siellä näes oli...


Flooran päivien kimppuun oli poimittu nelisenkymmentä teosta museon omista kokoelmista.

Erityisesti viehättivät kuopiolaisen Johan Fredrik Tuhkasen (1862-1944) 1920- ja 1930-lukujen kukkamaalaukset. Yleensäkin minua ilahduttavat kotiympäristöstä poimitut aiheet, kyky havainnoida ympärillä olevaa arkea - usein yllättävästä näkökulmasta. Tuhkasen konstailemattomissa, perinteisissä maalauksissa oli jotain kovin aseistariisuvaa, kukat riittävät itsessään ja sellaisenaan.

Johan Fredrik Tuhkanen. Voikukkia II, 1934. Öljy kankaalle. J. Fr. Tuhaksen kokoelma, Kuopion kaupunki.

Johan Fredrik Tuhkanen. Ruis- ja päivänkukkia, 1936. Öljy pahville. J. Fr. Tuhkasen kokolema, Kuopion kaupunki.

Voikukkiin, päivänkakkaroihin tai krasseihin liitetään harvoin se suurempaa symboliikkaa. Se osa on jo antiikin ajoista lähtien varattu aivan toisille lajeille. Ritarimyyteissä, saduissa ja kristillisisssä legendoissa kukoistavat liljat, ruusut ja orjantappurat. Niin myös näissä Anna Kaarina Nenosen maalauksissa.

Anna Kaarina Nenonen. Liljankukka, 2003 ja Kaksin, 2003. Öljy ja akryyli paperille. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Taulujen lisäksi seinille oli poimittu kaksi videoteosta. Kirsi Pitkäsen teoksessa pohdittiin muutaman minuutin ajan kasvattajan ja kasvatettavan suhdetta.

Kirsi Pitkänen. Yrityksiä kasvattaa oikein, 2008. Video. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Flooran päivät -näyttely on avoinna vielä hetken, 2.9.2017 saakka.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kauniita karkulaisia



Rikkaruohosta tekee rikkaruohon se, että kasvi kasvaa ihmisen mielestä väärässä paikassa ja usein myös haittaa niiden haluttujen lajien menestymistä. Siten suuri osa lajeista määrittyykin rikka-, hyöty- tai koristekasviksi eri lailla eri ympäristöissä, ja vain harva kasvi saa kaikkialla haitalliseksi määritellyn vieraslajin statuksen.  

Mikrotasolla tämä toteutuu jo kotipihalla. Omassa puutarhassani päivänkakkarat, hiirenvirnat ja leskenlehdet saavat kaikki armotta häädön kasvimaalta. Siperiankärhön ja siperiankurjenmiekan ryhmässä päivänkakkara on sen sijaan olennaisessa osassa, kun taas hiirenvirna ja leskenlehti eivät ole tämän istutuksen toivottuja vieraita. 'Onni'-pensasruusun seuraan kelpuutan tästä kolmikosta ilomielin hiirenvirnan. Ja pihan laidalla saavat kaikki kakkarat, virnat ja leskenlehdet kasvaa ihan niin kuin itse hyväksi havaitsevat, sillä siellä olen nimennyt ne osaksi kukkaniittyä. 

Taulukkomuodossa lajien hyväksymiseni eli kitkentäkaavio menee siis näin:
Jonkun muun puutarhassa sallimista tarkoittavat ruksit ja nollatoleranssia kuvaavat viivat olisivat varmasti eri paikoissa. Kotipuutarhassa rikkakasvien määrittelyssä kun on paljolti kyse kulttuurista, tottumuksesta, perinteestä, kanssaeläjistä, tavoista, kokonaisuuksien hallinnasta, monimuotoisuudesta, kauneuden käsityksestä... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kotipihaa isompiin ympyröihin siirryttäessä asia menee vielä monimutkaisemmaksi. Jo Suomen kaltaisessa pitkässä maassa kasvuolosuhteet vaihtelevat maan eri osissa niin paljon, etteivät samat määritelmät sovi kaikkialle. Omalla kasvimaalla varsin vaarattomalta vaikuttavat juurekset valtaavat Varsinais-Suomessa tienvieriä niin, että Aamulehti uutisoi aiheesta jo Onko tässä uusi lupiini? Pitäisikö palsternakka sitten julistaa vieraslajiksi ja lainsuojattomaksi aina, kun se kasvaa puutarhan ulkopuolella?

Mitä enemmän loikitaan ilmastovyöhykkeiden, maiden ja maanosien yli, sitä kauempana lajin haitallisuuden määritelmät saattavat olla toisistaan.

Englannissa aamuvarhain pellollaan liikkuvat maanviljelijät hieraisivat varmasti silmiään huomatessaan hassun suomalaisen turistin kuvaamassa rikkaruohoja. Eikö maasta todellakaan löydy mitään muuta kuvattavaa?

Jo Etelä-Ruotsissa ja Ahvenanmaalla peltojen rikkalajina kasvava silkkiunikko ei kuitenkaan pilkuta itäsuomalaisia peltoja ja joutomaita. Meillä se täytyy varta vasten kylvää, hullua tai ei.


Unikoiden hulmahtelevista helmoista ja kesän tanssiaisista voi lukea lisää Kodin Pellervon sivuilla ilmestyvästä Mullan lumo -bolgistani.


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Katso kukkaa!



Kun muutamia vuosia sitten valmistuin Lepaalta hortonomiksi, tein opinnäytetyöni perennojen estetiikasta. Minua oli jo pitkään kiehtonut ja mietityttänyt se, millaista perennojen kauneus oikeastaan on, miltä perennat näyttävät, ja miltä ne näyttävät yhdessä. Mistä kokonaisen istutuksen kauneus muodostuu, miten kauneutta tehdään?

Sittemmin pohdiskelin asiaa hieman lisää, laajensin näkökulmaa ja otin hirmuiset määrät valokuvia. Ja aloitin tehdä kirjaa.

Nyt julkkarit on pidetty, haastattelut annettu ja tiedotteet tehty. Nyt se on valmis.

Kaikenlaisten viheralueiden suunnittelu seisoo - tai ainakin sen tulisi seisoa - ekologisuuden, ekonomisuuden ja esteettisyyden kolmijalan varassa. Pinnanmuotoilu, vesien johtaminen, kasvien ja pintamateriaalien valinta, rakenteet, turvallisuus, mitoitukset...  jokaisessa suunnittelun vaiheessa on ratkaistava niin suuria linjoja kuin pieniä yksityiskohtia mahdollisimman taloudellisesti, ekologisesti kestävästi ja samalla esteettisesti korkeatasoiseen lopputulokseen pyrkien. Näin myös perennaistutusta suunniteltaessa.

Perennoita voidaan käyttää muiden kasvien lailla viheralueen elollisena rakenteena: tilan jakajana, katseen ohjaajana, roskakatoksen peittäjänä. Perennat sopivat oivasti myös teknisiin ratkaisuihin, kuten vaikka eroosioherkän maan sitojiksi tai huleveden haihduttajiksi. Useimmiten perennoiden fokus on kuitenkin niiden kauneudessa, perennaistutuksen oletetaan tarjoavan mahdollisimman paljon esteettistä viehätystä.

Miten perennoita sitten yhdistellään? Korkeat taakse ja matalat eteen - entä mitä muuta?

Niin ammattisuunnittelijalla kuin jokaisella kotipihaansa pala palalta rakentavalla on oma mielikuvansa onnistuneesta lopputuloksesta ja käsityksensä siitä, mikä näyttää hyvältä. Vaikka kauneuden kokeminen on subjektiivista, on kauneuden tekemisen avuksi ja tueksi löydettävissä tiettyjä säännönmukaisuuksia. Tämä kauneuden näkökulma on myös tämän kirja punainen - tai vihreä - lanka.

Sisällysluettelo näyttää tältä.


Käsinsolmittujen mattojen kuviointiin sisällytetään kuulemma aina jokin tarkoituksellinen virhe, koska ihminen ei pysty täydellisyyteen. Ei pystynyt nytkään.

Eniten harmittaa, että sivulla 135 olevat kuviot vaihtoivat taittovaiheessa keskenään paikkaa. Mutta suurten kontrastien harmonian kolmisoinnun sisäistäneet lukijat huomaavat tämän toki itsekin😏

Kirjaa on saatavissa kustantajan Viherympäristöliiton verkkokaupasta




maanantai 15. toukokuuta 2017

Siemen



Vaikka tuovinpalstalla tartutaan pääasiassa puutarhakirjoihin, saa palstatilaa silloin tällöin myös jokin kaunokirjallinen teos. Ehdottomana vaatimuksena on kuitenkin se, että kirjassa sivutaan mielenkiintoisella tavalla vihreää maailmaa: puutarhaa, kasveja, puistoja, suunnittelua tai viljelyä.

Viime vuoden puolella ilmestynyt Anna Kortelaisen Siemen täyttää oivasti tämän ehdon.

Kortelaisen romaani kuvaa kahden eri sukupolven henkilön elämää. Viipurissa vuonna 1942 majuri Luikka vastaa joukkojen muonituksesta ja kerää vapaa-ajallaan kasviota. Kymmeniä vuosia myöhemmin Helsingistä kotoisin oleva Nina tutkii jatkosodassa kadonneen upseeerin kohtaloa. Kahden elämän risteyskohta on Viipuri, yksi yhdistävistä motiiveista kasvit ja siemenet.

Kortelainen kuvaa rajantakaista puutarhakulttuuria tarkalla katseella ja kynällä. Venäläinen datša näyttäytyy uskomattomana runsaudensarvena kaikkine hykerryttävine yksityiskohtineen.
Pihan istutukset olivat ryöppyävän runsaat. Ne saivat Ninan katsomaan vuokraemäntäänsä uusin silmin. Kun uhkeat kukat suitsuttivat makeita tuoksujaan napakoiden terälehtien lomasta, Lidija Nikolajevna hallitsi puutarhaansa kuin hedelmällisyyden ruumiillistuma. Nurmelle omenapuiden alle Lidija oli askarrellut vanhoista punaisista pesuvadeista ja tuhdeista puunkannoista kärpässieniä, joita Nina tajusi asiaankuuluvasti kehua. Kärpässienten ympärille Ldija oli istuttanut kehäkukkia, jotka oli kehystetty sinisiksi ja punaisiksi maalatuilla autonrenkailla sekä nurin perin käännetyillä, tyhjillä kahden litran vesipulloilla, joiden maasta työntyvät pohjat näyttivät suurilta siansorkilta.
Oikeastaan kasvillisuutta voisi ehkä pitää yhtenä kirjan päähenkilöistä, sillä se esiintyy Kortelaisen kirjassa jossain muodossa lähes joka sivulla. Välillä huomasin jopa pohtivani, onko kirjailija tehnyt itselleen mielikuvakartan sanoista kasvit+Venäjä+Viipuri+1940-luku - niin monessa eri yhteydessä kasveja käsitellään.

Skaala on todella laaja. Mukaan on ujutettu muun muassa varakkaan kauppiaan tarunhohtoinen puutarha, vanhat kaalimaat, aromaterapia, uposkasvit, Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, herbaariot, Ukrainan peltomaa, pensaslabyrintti, näytteiden prässääminen, Mela-Cajanderin kasvio, kolhoosien viljelylajit, Carl von Linné ja jättiputken aiheuttama ympäristöongelma.

Suurin osa aiheista sujahtaa tekstiin luontevasti. Vain muutamissa kohdin tuntuu että vähempikin olisi riittänyt: jokin yksityiskohta tuntuu hieman väkinäiseltä lisäykseltä tai asian taustoittaminen saa aikaan hieman luennoivan sävyn. 

Kasvien ohella esiin nousee tuon tuosta raja ja sen ylittäminen tai ylittämisen vaikeus.
- Minä vien pienet siemenpussit rajan yli venäläisten klassikoiden välissä. Taimet minä käärin vauvanpeittojen sisään. Ja olen aina hyvin viattoman näköinen, huivi päässä ja nöyrä ilme kasvoilla, nainen hymähti.
Ihmiset ja kasvit ovat alituisessa liikkeessä myös kirjan toisella aikatasolla 1940-luvulla. Huoltoupseeri Luikkaa huvittaa, kuinka
Rajaa pidettiin tarkasti silmällä Terijoelta aina Laatokan rantaan asti, ja Rajajoen uomaa valvottiin sen pahaisimpia pensaikkoja myöten. Junat tarkastettiin äärimmäisen huolellisesti. Mutta kasvit liikkuivat rajan yli ilman passeja, viisumeita, kulkulupia ja junalippuja, siemenet varisivat ja karisivat ja lensivät ja liitivät junan puskeman ilmavirran pyörteissä eikä kukaan huomannut mitään.
Niin kasvit kuin ihmiset ovat aina levinneet omia reittejään, omassa aikataulussaan ja omien tarpeidensa ajamina. Aika usein uusia asuinsijoja on vallattu myös yhdessä. Vieraslajit ja sotatulokkaat eli sotajoukkojen mukana kulkeutuneet lajit ovat tulleet uudelle alueelle ihmisen mukana ja ihmisen avustuksella - tarkoittaen tai vahingossa, luvan kanssa tai ilman.
- No sanoitko sinä heille, että taimien vieminen rajan yli on kielletty? Katja kysyi. -Vain leikkokukkia saa viedä ja niitäkin korkeintaan kaksikymmentä kapaletta. Nimenomaan kaksikymmentä.
Paitsi viehkeä lukuromaani, kahden lomittuvan kertomuksen Siemen on myös kiinnostava katsaus kasvien maailmaan ja lähihistoriaan. Kirjassa manitut Viipurin vieraslajit  perustuvat todellisiin lähteisiin, ja myös niiden nimikkeistö on aikakauden mukainen.

On vaikeaa kuvitella, mitä kirjasta ajattelee lukija, joka ei ole kiinnostunut kasveista tai luonnosta ylipäätään. Ehkä hän hyppää teteellisten nimien yli ja harppoo yli kohtien, jossa Luikka vaeltaa Viipurin kaatopaikalla ja radanvarsilla lajistoa kartoittaen. Sitä vastoin kasvien ystävälle ja harrastajalle juuri nämä nimenomaiset kohdat tuovat kirjaan yhden lisätason.

Sillä niin kuin Luikka toteaa: "Kasvit ovat maan puhetta." Ja sitä kieltä pääsee puhumaan vain harvojen kanssa.
Mutta että voisi huudahtaa jollekulle:
- Katso! Voiko tämä olla Hieracium viburgense?
Eikä toveri näkisi siinä riemussa mitään naurettavaa vaan kumartuisi katsomaan aivan yhtä jännittyneenä ja sanoisi henkeään pidätellen:
- Kyllä se taitaa olla. Tarkistetaanko heti? Jos tämän keltanon nystykarvat ovat lyhyet ja kehdot pienet, niin...


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Maatiaisten matkassa


Viikko sitten olin Kuopiossa puutarhapäivässä, jonka järjestelyistä vastasivat Pohjois-Savon martat, Kuopion puutarhaseura, Hyötykasviyhdistyksen Kuopion alaosasto  ja Kuopion kansalaisopisto. Tapahtumassa vieraili yli 600 hymyilevää ja silminnähden innostunutta kotipuutarhuria.

Minut oli pyydetty päivään mukaan luennoimaan itsellenikin oikein mieluisasta ja rakkaasta aiheesta, nimittäin perinnekasveista.

Mitä ne perinnekasvit - tai maatiaiskasvit - sitten oikein ovat?


Maatiaiskasvi – tai kotoisemmin maatiainen – voidaan määritellä kasvikannaksi, jota on viljelty tietyllä alueella jo ennen tieteellistä kasvinjalostusta, käytännössä vähintään 50 vuoden ajan. Sitä, onko jokin tietty kasvi maatiainen vai ei, ei pysty päättelemään sen nimen tai aina edes ulkonäön perusteella. Tarvitaan sukuselvitystä, tietoa taustoista. Vanhanaikaisen oloinen kukinto ei välttämättä tee lajista perinnekasvia eikä perinteiseltä kuulostava nimi takaa vuosikymmenten paikallista viljelyhistoriaa. Viittakurjenmiekkoja, akileijoja tai juhannusruusuja ovat yhtä lailla 70 vuotta vanhaa keskisuomalaista kantaa kuin 5 vuotta nuorta hollantilaista kantaa olevat yksilöt. Hollannista tuotu juhannusruusu ei kuitenkaan ole suomalainen maatiaiskasvi, vaikka nimitiedot täsmäisivät tieteellistä nimeä myöten. 

Omat maatiaiskasvimme ovat kehityshistoriansa aikana sopeutuneet suomalaisiin äärioloihin, haastaviin maaperä- ja ilmasto-olosuhteisiimme. Vuodet ja vuosikymmenet leveysvyöhykkeillämme ovat karsineet ja karaisseet, sukupolvi sukupolvelta selviytymisen kannalta tarpeelliset ominaisuudet vahvistuneet. Maatiaiset ovat kehittyneet pitkäaikaisen viljelyn ja viljelijän tekemien valintojen tuloksena. Kestävyyden ja ulkoisten avujen lisäksi maatiaiskasveilla on myös sisäistä kauneutta: niillä on säilytettävänään tärkeä geeni- ja kulttuuriperintö. 

Vapaasti keskenään pölyttyneet kasvit ovat tuottaneet joukon hieman erinäköisiä jälkeläisiä. Myös kasviyksilöiden perimä on hieman erilainen. Tähän geneettiseen monimuotoisuuteen, valtaisaan ominaisuuksien reserviin ja yhdistelmien mahdollisuuteen perustuvat monet maatiaiskasvien hyvät ominaisuudet. Perinnöllisten ominaisuuksien laaja kirjo on arvokasta aineistoa myös kasvinjalostukselle uusia lajikkeita kehitettäessä. Monimuotoinen perimä kun varmistaa riittävän määrän vaihtoehtoja myös tulevaisuuden tarpeisiin – myös niihin, joita emme vielä osaa edes ennakoida.  

Monimuotoisuuden ohella maatiaisille on tyypillistä niiden vahva paikallinen sopeutuminen – jopa siinä määrin, että joistakin lajeista on syntynyt omia paikalliskantojaan myös Suomen sisällä. Enon kaskinauris, Kainuun musta peruna, Savitaipaleen härkäpapu ja Lapin Puikula ovat syntyneet oman alueensa pitkän viljelyhistorian tuloksena. 300 vuoden viljelyn aikana Puikula on sopeutunut juuri Pohjois-Suomen kasvuoloihin jopa niin täydellisesti, että taantuu nopeasti alueellisia rajojaan etelämpänä perunaruton ja virustautien vaivaamana.

Maatiaiskasvit ovat muuttuvaa ja kehittyvää kulttuuriperintöämme. Elävä perintö kasvaa ja uudistuu ympäristönsä mukana. Maatiaiskantojen säilyminen ja edelleen sopeutuminen vaatii siten niiden viljelyä. Paikallisten maatiaiskantojen kasvattaminen ja lisääminen niiden omalla kotiseudulla on siksi maatiaiskannan ylläpitoa parhaimmillaan.

Suomalaiset maatiaiskasvit ovat myös osa meidän kaikkien yhteistä perintöämme.  Kasvitarinoiden, viljelyhistorian ja kokemusten muistiinmerkitseminen tallettaa tätä päivää tulevaisuuden historiaksi. Vanhojen suomalaisten perinnelajien ja lajikkeiden vaaliminen on elävää kulttuurityötä, joka kukoistaa, kukkii ja kasvattaa.