maanantai 15. toukokuuta 2017

Siemen



Vaikka tuovinpalstalla tartutaan pääasiassa puutarhakirjoihin, saa palstatilaa silloin tällöin myös jokin kaunokirjallinen teos. Ehdottomana vaatimuksena on kuitenkin se, että kirjassa sivutaan mielenkiintoisella tavalla vihreää maailmaa: puutarhaa, kasveja, puistoja, suunnittelua tai viljelyä.

Viime vuoden puolella ilmestynyt Anna Kortelaisen Siemen täyttää oivasti tämän ehdon.

Kortelaisen romaani kuvaa kahden eri sukupolven henkilön elämää. Viipurissa vuonna 1942 majuri Luikka vastaa joukkojen muonituksesta ja kerää vapaa-ajallaan kasviota. Kymmeniä vuosia myöhemmin Helsingistä kotoisin oleva Nina tutkii jatkosodassa kadonneen upseeerin kohtaloa. Kahden elämän risteyskohta on Viipuri, yksi yhdistävistä motiiveista kasvit ja siemenet.

Kortelainen kuvaa rajantakaista puutarhakulttuuria tarkalla katseella ja kynällä. Venäläinen datša näyttäytyy uskomattomana runsaudensarvena kaikkine hykerryttävine yksityiskohtineen.
Pihan istutukset olivat ryöppyävän runsaat. Ne saivat Ninan katsomaan vuokraemäntäänsä uusin silmin. Kun uhkeat kukat suitsuttivat makeita tuoksujaan napakoiden terälehtien lomasta, Lidija Nikolajevna hallitsi puutarhaansa kuin hedelmällisyyden ruumiillistuma. Nurmelle omenapuiden alle Lidija oli askarrellut vanhoista punaisista pesuvadeista ja tuhdeista puunkannoista kärpässieniä, joita Nina tajusi asiaankuuluvasti kehua. Kärpässienten ympärille Ldija oli istuttanut kehäkukkia, jotka oli kehystetty sinisiksi ja punaisiksi maalatuilla autonrenkailla sekä nurin perin käännetyillä, tyhjillä kahden litran vesipulloilla, joiden maasta työntyvät pohjat näyttivät suurilta siansorkilta.
Oikeastaan kasvillisuutta voisi ehkä pitää yhtenä kirjan päähenkilöistä, sillä se esiintyy Kortelaisen kirjassa jossain muodossa lähes joka sivulla. Välillä huomasin jopa pohtivani, onko kirjailija tehnyt itselleen mielikuvakartan sanoista kasvit+Venäjä+Viipuri+1940-luku - niin monessa eri yhteydessä kasveja käsitellään.

Skaala on todella laaja. Mukaan on ujutettu muun muassa varakkaan kauppiaan tarunhohtoinen puutarha, vanhat kaalimaat, aromaterapia, uposkasvit, Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, herbaariot, Ukrainan peltomaa, pensaslabyrintti, näytteiden prässääminen, Mela-Cajanderin kasvio, kolhoosien viljelylajit, Carl von Linné ja jättiputken aiheuttama ympäristöongelma.

Suurin osa aiheista sujahtaa tekstiin luontevasti. Vain muutamissa kohdin tuntuu että vähempikin olisi riittänyt: jokin yksityiskohta tuntuu hieman väkinäiseltä lisäykseltä tai asian taustoittaminen saa aikaan hieman luennoivan sävyn. 

Kasvien ohella esiin nousee tuon tuosta raja ja sen ylittäminen tai ylittämisen vaikeus.
- Minä vien pienet siemenpussit rajan yli venäläisten klassikoiden välissä. Taimet minä käärin vauvanpeittojen sisään. Ja olen aina hyvin viattoman näköinen, huivi päässä ja nöyrä ilme kasvoilla, nainen hymähti.
Ihmiset ja kasvit ovat alituisessa liikkeessä myös kirjan toisella aikatasolla 1940-luvulla. Huoltoupseeri Luikkaa huvittaa, kuinka
Rajaa pidettiin tarkasti silmällä Terijoelta aina Laatokan rantaan asti, ja Rajajoen uomaa valvottiin sen pahaisimpia pensaikkoja myöten. Junat tarkastettiin äärimmäisen huolellisesti. Mutta kasvit liikkuivat rajan yli ilman passeja, viisumeita, kulkulupia ja junalippuja, siemenet varisivat ja karisivat ja lensivät ja liitivät junan puskeman ilmavirran pyörteissä eikä kukaan huomannut mitään.
Niin kasvit kuin ihmiset ovat aina levinneet omia reittejään, omassa aikataulussaan ja omien tarpeidensa ajamina. Aika usein uusia asuinsijoja on vallattu myös yhdessä. Vieraslajit ja sotatulokkaat eli sotajoukkojen mukana kulkeutuneet lajit ovat tulleet uudelle alueelle ihmisen mukana ja ihmisen avustuksella - tarkoittaen tai vahingossa, luvan kanssa tai ilman.
- No sanoitko sinä heille, että taimien vieminen rajan yli on kielletty? Katja kysyi. -Vain leikkokukkia saa viedä ja niitäkin korkeintaan kaksikymmentä kapaletta. Nimenomaan kaksikymmentä.
Paitsi viehkeä lukuromaani, kahden lomittuvan kertomuksen Siemen on myös kiinnostava katsaus kasvien maailmaan ja lähihistoriaan. Kirjassa manitut Viipurin vieraslajit  perustuvat todellisiin lähteisiin, ja myös niiden nimikkeistö on aikakauden mukainen.

On vaikeaa kuvitella, mitä kirjasta ajattelee lukija, joka ei ole kiinnostunut kasveista tai luonnosta ylipäätään. Ehkä hän hyppää teteellisten nimien yli ja harppoo yli kohtien, jossa Luikka vaeltaa Viipurin kaatopaikalla ja radanvarsilla lajistoa kartoittaen. Sitä vastoin kasvien ystävälle ja harrastajalle juuri nämä nimenomaiset kohdat tuovat kirjaan yhden lisätason.

Sillä niin kuin Luikka toteaa: "Kasvit ovat maan puhetta." Ja sitä kieltä pääsee puhumaan vain harvojen kanssa.
Mutta että voisi huudahtaa jollekulle:
- Katso! Voiko tämä olla Hieracium viburgense?
Eikä toveri näkisi siinä riemussa mitään naurettavaa vaan kumartuisi katsomaan aivan yhtä jännittyneenä ja sanoisi henkeään pidätellen:
- Kyllä se taitaa olla. Tarkistetaanko heti? Jos tämän keltanon nystykarvat ovat lyhyet ja kehdot pienet, niin...


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Maatiaisten matkassa


Viikko sitten olin Kuopiossa puutarhapäivässä, jonka järjestelyistä vastasivat Pohjois-Savon martat, Kuopion puutarhaseura, Hyötykasviyhdistyksen Kuopion alaosasto  ja Kuopion kansalaisopisto. Tapahtumassa vieraili yli 600 hymyilevää ja silminnähden innostunutta kotipuutarhuria.

Minut oli pyydetty päivään mukaan luennoimaan itsellenikin oikein mieluisasta ja rakkaasta aiheesta, nimittäin perinnekasveista.

Mitä ne perinnekasvit - tai maatiaiskasvit - sitten oikein ovat?


Maatiaiskasvi – tai kotoisemmin maatiainen – voidaan määritellä kasvikannaksi, jota on viljelty tietyllä alueella jo ennen tieteellistä kasvinjalostusta, käytännössä vähintään 50 vuoden ajan. Sitä, onko jokin tietty kasvi maatiainen vai ei, ei pysty päättelemään sen nimen tai aina edes ulkonäön perusteella. Tarvitaan sukuselvitystä, tietoa taustoista. Vanhanaikaisen oloinen kukinto ei välttämättä tee lajista perinnekasvia eikä perinteiseltä kuulostava nimi takaa vuosikymmenten paikallista viljelyhistoriaa. Viittakurjenmiekkoja, akileijoja tai juhannusruusuja ovat yhtä lailla 70 vuotta vanhaa keskisuomalaista kantaa kuin 5 vuotta nuorta hollantilaista kantaa olevat yksilöt. Hollannista tuotu juhannusruusu ei kuitenkaan ole suomalainen maatiaiskasvi, vaikka nimitiedot täsmäisivät tieteellistä nimeä myöten. 

Omat maatiaiskasvimme ovat kehityshistoriansa aikana sopeutuneet suomalaisiin äärioloihin, haastaviin maaperä- ja ilmasto-olosuhteisiimme. Vuodet ja vuosikymmenet leveysvyöhykkeillämme ovat karsineet ja karaisseet, sukupolvi sukupolvelta selviytymisen kannalta tarpeelliset ominaisuudet vahvistuneet. Maatiaiset ovat kehittyneet pitkäaikaisen viljelyn ja viljelijän tekemien valintojen tuloksena. Kestävyyden ja ulkoisten avujen lisäksi maatiaiskasveilla on myös sisäistä kauneutta: niillä on säilytettävänään tärkeä geeni- ja kulttuuriperintö. 

Vapaasti keskenään pölyttyneet kasvit ovat tuottaneet joukon hieman erinäköisiä jälkeläisiä. Myös kasviyksilöiden perimä on hieman erilainen. Tähän geneettiseen monimuotoisuuteen, valtaisaan ominaisuuksien reserviin ja yhdistelmien mahdollisuuteen perustuvat monet maatiaiskasvien hyvät ominaisuudet. Perinnöllisten ominaisuuksien laaja kirjo on arvokasta aineistoa myös kasvinjalostukselle uusia lajikkeita kehitettäessä. Monimuotoinen perimä kun varmistaa riittävän määrän vaihtoehtoja myös tulevaisuuden tarpeisiin – myös niihin, joita emme vielä osaa edes ennakoida.  

Monimuotoisuuden ohella maatiaisille on tyypillistä niiden vahva paikallinen sopeutuminen – jopa siinä määrin, että joistakin lajeista on syntynyt omia paikalliskantojaan myös Suomen sisällä. Enon kaskinauris, Kainuun musta peruna, Savitaipaleen härkäpapu ja Lapin Puikula ovat syntyneet oman alueensa pitkän viljelyhistorian tuloksena. 300 vuoden viljelyn aikana Puikula on sopeutunut juuri Pohjois-Suomen kasvuoloihin jopa niin täydellisesti, että taantuu nopeasti alueellisia rajojaan etelämpänä perunaruton ja virustautien vaivaamana.

Maatiaiskasvit ovat muuttuvaa ja kehittyvää kulttuuriperintöämme. Elävä perintö kasvaa ja uudistuu ympäristönsä mukana. Maatiaiskantojen säilyminen ja edelleen sopeutuminen vaatii siten niiden viljelyä. Paikallisten maatiaiskantojen kasvattaminen ja lisääminen niiden omalla kotiseudulla on siksi maatiaiskannan ylläpitoa parhaimmillaan.

Suomalaiset maatiaiskasvit ovat myös osa meidän kaikkien yhteistä perintöämme.  Kasvitarinoiden, viljelyhistorian ja kokemusten muistiinmerkitseminen tallettaa tätä päivää tulevaisuuden historiaksi. Vanhojen suomalaisten perinnelajien ja lajikkeiden vaaliminen on elävää kulttuurityötä, joka kukoistaa, kukkii ja kasvattaa.