tiistai 29. joulukuuta 2015

Miinuksella

Kasvukauden aikana lämpötilan laskeminen miinukselle aiheuttaa viluisia väristyksiä niin kasveille kuin niiden kasvattajalle. Mikäli elävien solujen sisältö pääsee jäätymään, se tuhoutuu. Niiinpä yksikin hallayö saattaa tuhota vuosikasvaimet, tulevan marjasadon tai varttuvat taimet. Talven pakkaskelit ovat kuitenkin ihan toinen juttu.

Kotoiset tai pitkään viljelyssä olleet kasvimme ovat evoluutionsa aikana kokeneet talven jos toisenkin. Tämän vuoksi ne osaavat ennakoida lähestyvän talven merkit ja pystyvät valmistautumaan siihen toisin kuin varoittamatta vihlaiseviin kesäkylmiin. Pitkässä jatkumossa kasveille on kehittynyt erilaisia sopeumia, joiden turvin selvitä talven yli. Monien eläinten lailla ne vaipuvat talvihorrokseen elintoimintojen hidastuessa. Myös solujen sisältö muuttuu vastaamaan talviajan tarpeita.

Tasaisesti talvipakkaslukemissa pysyttelevä lämpötila onkin talvehtivien kasvien kannalta parempi vaihtoehto kuin ylös ja alas heilahtelevat, vuoden kulusta epävakaasti viestivät mittarilukemat. Jossain vaiheessa pakkaskertymänkin raja tulee kuitenkin vastaan - sitä aikaisemmin, mitä eteläisempää alkuperää laji on. Puutarhalajeille tuhoisien pakkastalvien mittarina onkin yleisesti käytetty meillä menestymisensä äärirajoilla kasvavaa omenapuuta. Vanhemmat ihmiset muistavat yhä vuosien 1939-1942 pakkastalvet, jolloin monet omenatarhat kärsivät pahoin.

Ilmatieteen laitoksen tilastoihin tallennettu kylmin uuden vuoden lämpötila on Sallassa vuonna 1982 mitattu 43,5 astetta. Lähelle noita lukemia on päästy muulloinkin juuri vuoden vaihtuessa.

leike Ilmatieteen laitos


Tällä hetkellä noista ennätyspakkasista ollaan kuitenkin vielä kaukana. Näihin talvisiin normipakkasen lukemiin pystymme sopeutumaan niin me kasvattajat kuin meidän kasvimmekin.



tiistai 22. joulukuuta 2015

Seisaus

Kahden päivän välillä heilahteleva talvipäivänseisaus on tänä vuonna omalla pallonpuoliskollamme  tänään, 22.12. Eteläisellä pallonpuoliskolla tänään seisahtaa kesä.

Valo ja pimeys, auringon kilo ja amatsoninliljan varjo pysähtyivät tuokioksi myös pönttöuunimme kylkeen.





lauantai 19. joulukuuta 2015

Törröttäjät

Olen kirjastolaitoksen suurkuluttaja ja täydellisesti koukussa sen tarjoamiin palveluihin. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaa kirja, jonka haluaa löytyvän myös omasta hyllystä.

Eteläisemmässä Suomessa kasvukauden ulkopuolelle jäävän ajan pituus on karkeasti puolet ja Pohjois-Suomessa kaksi kolmasosaa koko vuodesta. Niin luonnon- kuin puutarhakasveja käsittelevä kotimainen kirjallisuus painottuu silti liki täydellisesti kesään, kasvuun ja kukintaan, ja jättää siten hyvin vähälle huomiolle suurimman osan vuodestamme. Muutama viikko sitten hankkimani Talventörröttäjät paikkaa tätä monen kuukauden mentävää aukkoa suomalaisessa kasvikirjallisuudessa.


Turun yliopiston biologian laitoksen opettaja, dosentti Ari-Pekka Huhta johdattaa teoksessaan lukijan  kasvukauden ja syyssateiden jälkeiseen aikaan, talventörröttäjien kauteen. Huhta esittelee kirjassaan 72 luonnonvaraista kasvilajia tai -sukua sekä kesä- että talviasussaan. Tunnistamisen helpottamiseksi mukana on myös kuvatauluja samankaltaisiin lajeihin ryhmiteltyinä.

Vaikka uljaaseen pystyasentoon jääneet kovat varret itsessään ovat kuollutta ainesta, on kuivuneissa korsissa mitä suurimmassa määrin pohjimmiltaan kyse elämästä ja sen jatkumisesta. Talveen saakka siemenistään kiinnipitävät lajit ajoittavat jälkeläistensä lähettämisen tarkaan harkittuun ajankohtaan, jolloin myöhään kypsyvät siemenet saavat leviämisavukseen talvisen tukiverkoston. Hangen liukupinta kiidättää tuulipurjein ja siipipaltein varustetut siemenet kauas emokasvista, puhurit lennättävät kilometrien päähän laskuvarjoin tai lenninsukasin sonnustautuneet. Yhtä lailla eläinten talviturkin tuuheus on eduksi eläinlevinnän strategiakseen valinneille tarttuvasiemenisille lajeille.

Kasvibiologisen kiinnostavuutensa ohella talventörröttäjät tuottavat myös esteettistä iloa. Huurteiset varret, lumen kuorruttamat kukkapäät ja siemeniään hangelle helisyttelevät kodat laajentavat ja syventävät näkökulmaa kasvien kauneuteen. Ympäristön visuaalisten ärsykkeiden vähetessä esiin nousevat kasvien veistokselliset muodot ja hillitty värimaailma. Huhdan kuvista välittyy paitsi kohteiden syvällinen kasvitieteellinen tuntemus, myös taito löytää monen lajin talviasun kätketty kauneus.


maanantai 14. joulukuuta 2015

Perhosvaikutus

Kaaosteorian mukaan systeemistä puuttuu säännöllisyys, minkä vuoksi  lähtötietojen pohjalta ei pystytä myöskään ennustamaan tulevaa. Ennustettavuutta vaikeuttaa ja kaoottisuuden tuntua lisää entisestään se, jos syy ja seuraus painivat aivan eri mittakaavoissa. Tällöin niiden yhteys on vaikeasti hahmotettavissa ja seurattavissa.

Vähäpätöisen pieniltä tuntuvien ilmiöiden johtamista valtaviin vaikutuksiin alettiin aikoinaan kutsua alkuarvoherkkydeksi. Yleisessä kielenkäytössä ilmiö tuli tunnetuksi perhosvaikutuksena, kun ilmiötä tutkinut meteorologi Edward Lorenz pohti aiheesta esitelmöidessään, voiko perhosen siiven heilahdus Brasiliassa aiheuttaa myrskyn Texasissa.

Suomen ainoassa trooppisessa perhospuutarhassa Botaniassa  perhosten siivet heilahtelevat 25 asteen lämmössä. Perhoset saapuvat Joensuuhun ilmojen teitä Stratfordin perhosfarmilta koteloina. Osa lajeista viettää kuoriuduttuaan lyhyen aikuisen perhosen elämän, osa pystyy myös lisääntymään trooppisissa olosuhteissa. Muun muassa kaposiipiä saattaakin löytää kasvien lehdiltä kaikissa muodonmuutoksen vaiheissa: munina, toukkina, koteloina ja aikuisina.

Perhosten keskellä kaaos asettuu ja mieli kevenee. Jo lajinimet saavat ajatukset lentoon ja lepattelemaan: taivaansiipi, päivänliiho, vihervärehtijä, keltataikuri, rantaleiju...

Maailmassa on  omat ilonsa, huolenaiheensa ja ilmiönsä joka vuodelle ja vuosikymmenelle. Perhosten vaikutus on pysyvää laatua.

Botania, perhonen

tiistai 8. joulukuuta 2015

Märkää

Niin pohjoisten kansojen perimätiedon kuin Ilmatieteen laitoksen mukaan lumipeite ja pakkanen ovat talven varmoja tunnusmerkkejä. Molemmat antavat yhä odotuttaa itseään suuressa osassa Suomea.


Ihmisten lailla vesi on kasveillekin elinehto. Perennojen kaltaisten ruohomaisten lajien vesipitoisuus on helposti 70-90 %, puuvartisillakin lajeilla puolet niiden sisällöstä. Voidakseen ylläpitää normaaleja elintoimintojaan kasvien onkin pystyttävä hankkimaan vettä. Siemenkasvit, joita käytännössä kaikki puutarhakasvimme ovat, ottavat tarvitsemansa veden lähes yksinomaan juurillaan. Siksi nimenomaan maaperässä juuriston ulottuvilla oleva vesi on kasveille elintärkeää.

Vaikka veden tarve on yhteinen, on lajien välillä suuria eroja siinä, kuinka paljon ne tarvitsevat vettä ja toisaalta siinä, kuinka hyvin ne kestävät kuivuutta tai märkyyttä.

Ainoastaan vesielämään sopeutuneet lajit tulevat toimeen jatkuvasti vettyneessä kasvualustassa. Suurimmalla osalla lajeista kasvualustan pitkittynyt märkyys ja siitä seuraava hapettomuus mädättää niiden juuriston. Pitkäaikaisesta veden puutteesta selviävät puolestaan vain kuivuuteen sopeutuneet lajit - muut menehtyvät vettä odotellessaan juuriston ja versoston solujen kuivumiseen.

Kasvien kannalta erityisen vaikea on tilanne, jossa märät ja kuivat jaksot vaihtelevat.

Talvimärkyyden ja routaantuvan maan sekä toisaalta kesäisten kuivien jaksojen ja rankkasateiden vaihtelut hankaloittavat kasvien elämää ja selviytymistä. Myös viheralueiden lajit joutuvat tulemaan toimeen muuttuvissa ja äärevöityvissä olosuhteissa.

Lepaalla toteutettavassa kasvipintaisten imeytysrakenteiden (KIM) kokeessa on etsitty viherrakennuksessa käytetyistä lajeista niitä kaikkein sitkeimpiä selviytyjiä.

Niin sanotussa hukutuskokeessa koekasvit jaettiin kolmeen ryhmään:
  1. 6 päivää seisovassa vedessä ja 6 päivää ilman kastelua (6+6)
  2. 3 päivää seisovassa vedessä ja 6 päivää ilman kastelua (3+6)
  3. normaali kastelu (0)
Sitkeäksi sissiksi ilmoittautui ehkä odotetustikin rantojen laji keltakurjenmiekka Iris pseudacorus, joka näytti sopeutuvan vaikeuksitta kaikkiin koejärjestelyihin.


Tavanomaisissa olosuhteissa tehokkaasti tilaa valtaava tuoksukurjenpolvi Geranium macrorrhizum hyytyi sen sijaan lähes totaalisesti kasvualustan märkyyteen.


Yllä olevat koekasvikuvat on poimittu luvan kanssa hankkeen sivuilta, josta löytyy muun muassa lisää kuvakolmikkoja.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Oletko muistanut kastella tulppaanit?

Kun ensimmäisen kerran kuulin sanan emoji, kuvittelin sitä EVVK-tyyppiseksi alkukirjainlyhenteeksi.

En Minä Ole Jaksanut Imuroida.
Eikös Meillä Ollut Jossain Iiriksiä?

Sittemmin olen valistunut ja oppinut, että emoji on tunteita viestittävä kuvasymboli.  Luontevimmin emojeita käytetään kännykkäviesteissä ja sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi blogeissa :)

Lauseiden perään tökkäistävät välimerkeillä muodostettavat hymiöt ovat mediamaailmassa kuitenkin jo jurakauden kaltaista esihistoriaa, somemaailman sukupuuttoon kuolevia dinosauruksia. Tämän päivän viestikenttien hallitseva laji on emoji, jolla pystyy ilmaisemaan lähes mitä tahansa todellista tai kuviteltua tunnetilaa tai kuvaamaan ympäristöä ja sen tapahtumia.

Klisee tai ei, mutta tiivistetty, yhdellä napin painalluksella kerrottu asia tuntuu soveltuvan erityisen hyvin suomalaiseen viestintään. Vai mitä on pääteltävissä siitä, että tiettävästi ensimmäisenä valtiona maailmassa juuri Suomi julkaisi omat maakohtaiset emoji-symbolinsa. Näihin joulukuun ensimmäisenä päivänä julkistettuihin 29 emojiin on kiteytetty suomalaisuuden ikoneita. Symbolinsa ovat saaneet muun muassa sauna, hevimusiikki, joulupukki, Nokian kännykkä ja rauhan merkkiä näyttävä Martti Ahtisaari. Suomen ulkoministeriön tuottamat Suomi-emojit on katsottavissa Ulkoministeriön sivuilta ja ladattavissa laitteisiin sovelluskaupoista nimellä Finland emojis.

Puutarhaihmisen tunnetiloista kertomiseen tarvitaan kuitenkin ihan omat emojinsa. Olkaa hyvä!


Laittamalla emojeita peräkkäin voi myös kertoa kokonaisia tarinoita. Emojien myötä sanattomassa viestinnässä on itse asiassa palattu tuhansien vuosien takaiseen kuvakirjoitukseen.



tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulukuun tähti

Blogiraadin valinta joulukuun tähdeksi on pikkuritarinkukka, Hippeastrum rutilum, joka on yksi vanhimmista huonekasveistamme. Brasiliasta kotoisin olevaa pikkuritarinkukkaa alettiin kasvattaa Euroopassa 1760-luvulla, Ruotsissa ja Suomessa se yleistyi 1830-luvulla etenkin maaseudulla ja työväestön keskuudessa. Tästä juontuvat myös lajista usein käytetyt nimet maatiaisamaryllis ja talonpoikaislilja, bondlilja ja fattigmanslilja.

Suomessa lajia kutsuttiin toisinaan myös yksinkertaisesti liljaksi tai niljaksi, Ruotsissa muun muassa nimillä äkta makar sekä gubben och gumman. Ruotsinkielisten parinimien taustalla on kasvin kukinto, jossa liljan muotoiset kukat ovat yleensä kaksittain, tosin hieman ujosti selät vastakkain. Nimi kvartalslija viitannee puolestaan useamman kerran vuodessa – jopa kvartaaleittain – toistuvaan kukintaan.

Kunnon maatiaiskasvin tavoin pikkuritarinkukka on helppo seuralainen, joka viihtyy ympäri vuoden ikkunalaudalla sekä tavanomaisella että suurpiirteisellä hoidolla. Omaa pikkuritariani lannoitan kesäisin silloin tällöin, mutta mikään ravinteiden suursyöppö ei maatiaisamaryllis ole.  Myös kastelun suhteen laji on vaatimaton, eivätkä venähtävätkään kasteluvälit näytä olevan haitaksi. Sen sijaan liika märkyys on maatiaisamarylliksen sipuleille tuhoisaa. Etenkin pimeään vuodenaikaan muutama lehti yleensä uuvahtaa kellastuen, mutta haitta on lähinnä esteettinen.

Monet joulukukat jäävät lyhytikäisiksi kausikasveiksi. Vaikka lyhytaikaisellekin ilolle ja tuttavuudelle on paikkansa, arvostan myös kasveissa enemmän monivuotista ja mutkatonta kumppanuutta. Pian lehtimättään joukosta kohoavat soukat kukkavarret, joiden päähän puhkeavat oranssinpunaiset, vaaleankeltaisin tähtisilmin tuikkivat kukat. Joulun tähti on syttynyt.

maatiaisamaryllis, pikkuritarinkukka
pikkuritarinkukka, maatiaisamaryllis

torstai 26. marraskuuta 2015

Tammen voimaa

Sain Virosta postikortin, jonka sen lähettäjä oli todennäköisesti valinnut kortin kuva-aiheen perusteella. Upean tammen ohella kortti sisälsi myös tilastotietoja.




Tekstipuolen mukaan vain 14% eestiläisistä uskoo Jumalaan, mutta 65% uskoo että puilla on sielu. Lähteen tietojen luotettavuuden ja tarkkuuden voinee tässä tapauksessa jättää omaan arvoonsa. Varmaa kuitenkin on, että niin virolaisten kuin suomalaistenkin muinaisen maailmankuvan mukaan puilla on muiden luonnonesineiden lailla sielu. Ja erityisen sielukkaana ja pyhänä puuna on molemmin puolin Suomenlahtea pidetty tammea. Sekä Kalevipoeg-eepokseen että omaan Kalevalaamme sisältyy runo Suuresta tammesta.

 - - -
Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho,

josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;

nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.


Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.

Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:

piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,

päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta


Aina antiikin ajoista lähtien tammella on ollut erityisasema myös muiden eurooppalaisten kansojen uskomuksissa. Tammien suvun tieteellisen nimen Quercus arvellaan olevan peräisin kelttiläisistä sanoista quer, kaunis ja cus, puu. Metsätammen lajinimi robur taas on latinaa, ja tarkoittaa voimaa. Quercus robur on siten kaunis puu, jolla on voimaa. Tammi olkoon kanssanne.

Kunnioittavaa suhtautumista tammea kohtaan ovat mitä todennäköisimmin lisänneet sen ihmiseen verrattuna ylivertaiset mittasuhteet. Virossa sanotaan, että ensimmäiset 300 vuotta tammi kasvaa pituutta, seuraavat 300 vuotta paksuutta, ja seuraavat 300 vuotta se pysyy muuttumattomana. Suomen paksuimmaksi tammeksi on mainittu Piikkiössä kasvava yksilö, jonka ympärysmitta on 766 cm. Virolaiset pistävät Tamme-Laurin tammellaan paremmaksi.


Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;

kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;

kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Muutosta ilmassa

Luonnontieteellinen museo, näyttely

Helsinki-viikonloppunani kävin heti tuoreeltaan Luonnontieteellisen museon edellisenä päivänä avautuneessa Muutosta ilmassa -näyttelyssä. Näyttely kertoo ilmaston muuttumisesta erityisesti pohjoisen luonnon näkökulmasta. Juuri Pariisin ilmastokokouksen alla avautunutta näyttelyä ei olisi voitu ajoittaa tämän paremmin.

Muutoksen havainnoinnissa on kyse sarjasta; hitaiden muutosten havaitsemiseksi sarjat saattavat olla käsittämättömän pitkiä. Miljardien vuosien ajan ilmastohistoria on jättänyt jälkensä maaperäämme ja maisemaamme. Kivet ovat jähmettyneet, mammutit vaeltaneet, jäätiköt sulaneet. Suurten lukujen ja muutosten äärellä nyt meneillään olevan ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi maailmanlaajuisesti kaavailtu kahden asteen raja tuntuu siten helposti merkityksettömältä. Muutosta ilmassa -näyttelyssä avataan ja tuodaan näkyväksi ilmaston pieniltä vaikuttavien muutosten merkitystä ja vaikutusta.


Luonnontieteellisen museon johtaja professori Leif Schulman arvioi muutama päivä sitten aamu-tv:ssä, että elämme tällä hetkellä alkuvaihetta lämpenemisessä, joka on muutoksena samaa suuruusluokkaa kuin lämpötilan muutos jääkauden päättymisestä tähän päivään. Nyt vauhti on vain kymmenen kertaa nopeampi. Kahden asteen vaikutusta ja merkitystä Schulman puolestaan konkretisoi toteamalla, että Etelä-Suomen keskilämpötila oli jääkauden aikana nykyistä lämpötilaa vain viisi astetta alhaisempi.

Osana näyttelyä on museon tutkijoilta pyydetty kommentteja ja mielipiteitä siitä, kuinka yksityinen ihminen - jokainen meistä - voi tehdä ilmastotekoja. Monien sekä käytännöllisten että elämänkatsomuksellisten ohjeiden kiteytykseksi sopii Eläintieteen yksikön yli-intendentti Risto Väinölän yksinkertainen ohje.


Ainoastaan muutos on pysyvää, joten tämäkin näyttely jää osaksi museon pysyvää kokoelmaa.


Suomen valmistautumista Pariisin ilmastokokoukseen voi seurata Ympäristöministeriön sivuilta.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Visailua

Katsoin viikonloppuna Yle Fem -kanavalta visailuohjelmaa, jonka hieman harhaanjohtava nimi on Nuottien matkassa. Pelkällä musiikkitietämyksellä ei tässä kisassa nimittäin pärjää, vaan kysymykset käsittelevät kaikenlaista tietämystä. Euroviisusävelmien muodostamin aasinsilloin matkataan pitkin poikin Euroopan maita, ja myös kahdelle kilpailevalle joukkueelle esitettävät kysymykset liittyvät jollain tavalla näihin maihin.

Tällä kertaa pisteitä olisi ollut tarjolla viheralan ihmisille, sillä kysyttiin muun muassa
  1. Mikä on tyypillistä barokkipuistolle?
  2. Mikä on tyypillistä englantilaiselle puistolle?
  3. Mitä on istutettu arboretumiin?
  4. Minkä tavallisen ruoka-aineemme sukulainen tupakkakasvi on? 
  5. Mihin muuhun tarkoitukseen kuin nautintoaineeksi tupakkaa viljellään?
Nuottien matkassa - På resande not - on ruotsinkielinen ohjelma. Kuten muidenkin vieraskielisten ohjelmien, on senkin puhutun sanan pitkät ja polveilevat virkkeet saatava käännöksinä tiivistettyä ruudussa näkyvään kahteen riviin. Tämä välttämätön typistys karsii usein pois joitakin alkukielen vivahteita. Tällä kertaa suomenkielinen käännös johti kuitenkin suorastaan harhailemaan päättymättömälle tupakkapellolle. Neljännen kysymyksen tekstitys oli nimittäin sanatarkasti seuraava: "Tupakkakasvi kuuluu sukuun, jonka nimi paljastaa että se on sukua yhdelle tavallisimmista ruoka-aineistamme. Mikä se on?"

Mikäli kasvien tieteelliset nimet eivät tule sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä, kotivisailija voi tarkastaa tupakan suvun Viljelykasvien nimistöstä tai kasvien suomenkielisten nimien Kassu-tietokannasta.

Ja molemmissahan kerrotaan, että tupakoiden suvun tieteellinen nimi on Nicotiana. Sukuun kuuluu kymmenkunta lajia, joiden joukossa on muun muassa Nicotiana Sanderae-Ryhmän koristetupakat (vastaus viidenteen kysymykseen!), oma suosikkini narsissitupakka N. sylvestris, savukkeisiin käytettävä virginiantupakka N. tabacum sekä etenkin pula-aikana kotivaraksi kasvatettu kessu eli palturitupakka N. rustica. Mutta suvun nimi Nicotiana ei kyllä paljasta sukulaisuutta minkäänlaiseen ruokaan. Itse asiassa koko suvusta ei löydy lajia, jota parhaalla tahdollakaan voisi pitää tavallisena ruoka-aineena.

Ruotsinkielentaitoiset kuitenkin kuulivat, ettei kysymyksessä puhuttu lainkaan suvusta, vaan käytettiin termiä "familjenamn", joka tarkoittaa tässä yhteydessä heimoa - ei perhettä tai sukua.

Apteekin hyllyä tai muita lähteitä hieman lisää kaivelemalla selviää, että tupakat eli tuo Nicotiana-suku kuuluu heimoon nimeltä Solanaceae. Ja jos heimon suomenkielinen nimi koisokasvit ei vielä johdata jäljille, niin ruotsinkielinen potatisväxter paljastaa lopultakin mistä on kysymys. Virginiantupakka Nicotiana tabacum ja peruna Solanum tuberosum kuuluvat eri sukuihin (Nicotiana ja Solanum), mutta ovat sukulaisia, koska kuuluvat samaan Solanaceae-heimoon.

Ja jos joku tuntee tässä vaiheessa olevansa jo paussin tarpeessa, voi tupakanmittaisen tauon korvata pohdiskelemalla mitä tämän nurkan takana kasvaa.


Ai mitä olivat oikeat vastaukset muihin kysymyksiin? 
No, arboretumhan on puulajipuisto, mutta nuo muut puistot ovat jo sitten pidempi juttu.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Käänteitä

Kulunut viikko oli käänteentekevä. Kynnöt päättyivät, maisema koristautui lumeen - vuodenaika vaihtui, ja syksy kääntyi talveksi.

Luomupelloillamme kunnollinen kyntö on yksi järeä ase mittelössä kestorikkakasveja vastaan. Samalla kun juolavehnät saavat huutia, paljastuu pelto roudan muokattavaksi. Pellon pintaa suojaavan kasvillisuuskerroksen kääntävä kynnös syventää maan routaantumista, mikä puolestaan kuohkeuttaa etenkin tiiviitä hiesumaita. Vanhat ja viisaat tiesivätkin aikoinaan, että "parempi sian tonkima syksyllä kuin miehen kääntämä keväällä".


Kun viljelyksissä on kyse aareista eikä hehtaareista, hoituvat rikkakasvit kyntöä kevyemmin keinoin. Siksi kasvimaallani meininki on tyystin toinen.

Kaikenmoiset aurat, jyrsimet ja tonkijat ovat ankarassa pannassa. Vuosien aurattoman ja kuokattoman viljelyn aikana olen kääntänyt maata vain sekoittaakseni kompostia kurkku-, kurpitsa- tai valkosipulipenkkiin tai kaivaakseni ylös reunoilta viljelyksilleni tunkevia juolavehnän ja valvatin juuria. Jonkin verran maata kääntyy väkisinkin perunavakojen teossa tai juurikasvien nostossa, mutta muuten pyrin olemaan mahdollisimman vähän häiriöksi, sillä kasvimaani kuohkeutuksesta huolehditaan sisältä päin.

Talikon ja sen heiluttajan sijaan maatöissä uurastavat kastemadot. Ahkerien 24/7-työläisten muokkausteho paranee vuosi vuodelta sitä mukaa kun niiden määrä kasvaa ja työskentelyolosuhteet kohentuvat. Työnantajana päätehtäväkseni jää siten työviihtyvyyteen panostaminen ja tarpeettoman häiriön poistaminen - metodi, jota on muuten hyvä soveltaa kaikkiin itseohjautuviin ja hommansa osaaviin työntekijöihin.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Sattumasoppa

Vuosia sitten olin opiskelijana puutarhakasvitieteen opintojaksolla, jota veti ehtymättömän kasvitiedon lähde Pentti Alanko. Lajitarinoiden ja tuhtien monistenippujen ohella Pentti herätteli kiinnostustamme lupaamalla paljastaa oivallisen kasviskeittonsa reseptin. Mikäli muistikuvani pitävät paikkansa, Pentti kuvaili kasviskeittoaan periaatteessa aina samanlaiseksi, mutta loputtomasti varioitavaksi ja siten joka kerran eri makuiseksi. Valitettavasti tuo legendaarinen resepti jäi tuolloin kuitenkin kuulematta, sillä minun oli kiiruhdettava junaan.

Teen kasvissosekeittoja ympäri vuoden, mutta erityisesti syksyn tuore sato houkuttelee kokeilemaan aina uusia yhdistelmiä. Myös minun keittoni ovat periaatteessa aina samanlaisia, sillä aineksista riippumatta valmistustapa on sama. Ainesten ja yhdistelmien liki loputon määrä tuottaa kuitenkin lähestulkoon rajattoman määrän makuja ja suutuntumia.

Neljän sattuman soppani resepti menee näin:

Poimitaan yksi tai useampia aineita jokaisesta neljästä ryhmästä.
Pilkotut raaka-aineet ja kuivat mausteet keitellään kypsiksi vedessä.
Soseutetaan, lisätään tuoreet mausteet ja mehevöite ja kuumennetaan sekoitellen.
Valmiin keiton päälle ropsaistaan ripote.


Kutakin neljästä ryhmästä voi laajentaa lähes loputtomiin, mutta jo muutamalla aineksella tyydyttää monta sosekeittonälkää.

torstai 5. marraskuuta 2015

P niin kuin puute

TV1:n Prismassa näytettiin eilen saksalainen pari vuotta sitten valmistunut dokumentti fosforista (P) ja sen hupenevista varannoista. Maaperästä louhittavaa fosforia käytetään monenlaisiin kotitaloudessakin kulutettaviin tuotteisiin, mutta ylivoimaisesti suurin osa fosforista menee lannoitteisiin. Ja näihin toisen maailmansodan jälkeen yleistyneisiin keinolannoitteisiin perustuu nykyään valtaosa maanviljelystä ja  ravinnontuotannosta. Kasvava väestö tarvitsee enemmän ruokaa, ruuantuotanto tarvitsee enemmän lannoitteita, lannoitetehtaat tarvitsevat enemmän fosforia. Usein toistettujen arvioiden mukaan fosfori on kuitenkin louhittu loppuun muutamassa kymmenessä vuodessa. 

Nykytiedon mukaan
...fosforia on maapallolla rajallinen määrä - kuten öljyä, vettä tai tilaa.
...fosforia löytyy lähes kaikkialta, sillä se on välttämätön osa solujen toimintaa.
...fosfori on alkuaine, eikä sinällään lopu, mutta voi olla kasvien ulottumattomissa.
...fosfori ei ole korvattavissa muilla aineilla.

Kun jokin resurssi (ruoka, puhdas vesi, sähkö, villalanka) on vähissä, korjausliikkeen voi tehdä usealla tavalla.
a) resurssia käytetään vähemmän, jolloin sitä riittää pidempään.
b) resurssia hyödynnetään tehokkaammin, jolloin sitä tarvitaan vähemmän.
c) samaa resurssia käytetään yhä uudestaan.
d) resurssia tuotetaan täysin uudella tavalla.

Viljelyssä fosforin käytön vähentäminen tarkoittaa käytännössä pienempää lannoitustasoa. Tehokkaampaan hyödyntämiseen voi taas löytyä keinoja mykorritsasta tai vanhoista kasvilajikkeista. Mykorritsa eli sienijuuri auttaa kasveja saamaan paremmin käyttöönsä maaperän ravinteita. Perimältään monipuolisilta, vähän jalostetuilta kasveilta taas saattaa löytyä geenejä, jotka mahdollistavat hyvän kasvun myös vaatimattomammilla ravinnevaroilla.

Korjausliikkeet a ja b tuo kuitenkaan vastausta itse ongelmaan eli väheneviin varantoihin, vaan vain pitkittävät ratkaisua. Niiin kauan kuin uutta fosforia ei osata valmistaa, resurssijärkevintä onkin sen kierrätys. Ruokaketjun lopputuotteena niin viemärijäte kuin eläinten lanta sisältää arvokasta fosforia, joka on otettavissa uudelleen käyttöön. Vesistöön päätynyt fosfori on väärässä paikassa ja aiheuttaa rehevöitymistä - viherrakennuksen kasvualustassa fosforin kiertokulku puolestaan pysähtyy. 

Dokumentti Loppuuko fosfori? uusitaan lauantaina 7.11. klo 14.05 ja tiistaina 10.11. klo 22.55. Areenassa ohjelma on katsottavissa kuukauden ajan.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Marraskuun tähti

Yhden hengen blogiraatini valinta marraskuun tähtikasviksi on jo aikaisemminkin sivulla vieraillut varjolilja, Lilium martagon.

Neljä kuukautta sitten varjoliljojen varret peittyivät kukkaperistä roikkuviin puna- ja valkosävyisiin, silkille välkkyviin palloihin. Hedelmöityksen jälkeen asento muuttuu. Nuokkuvia silkkiturbaaneja kannatelleet kukkaperät tekevät täyskäännöksen, ja kehittyviä siemeniä suojassaan piilottelevat särmäiset kodat kääntyvät ylväästi pystyyn.

Varjoliljan veistoksellisuus nousee upeasti esiin marraskuun valossa.



varjolilja, siemenkota


Varjoliljan luontainen levinneisyysalue on laaja ulottuen aina eteläisestä Euroopasta Mongoliaan ja Koreaan saakka. Suomessakin varjoliljaa voi tavata luonnosta, ei tosin luontaisena, vaan joko puutarhakarkulaisena tai viljelyjäänteenä. Nämä kohtaamiset ovat ilahduttavia muistumia menneestä puutarhakulttuurista, eikä luontoon karannutta, omillaan sinnittelevää varjoliljaa voi missään tapauksessa pitää haitallisena vieraslajina. Useimmiten varjoliljan kohtaa kuitenkin vanhassa puutarhassa.

Menneinä vuosikymmeninä varjoliljaa kutsuttiin usein tieteellisen nimen mukaisesti martagonliljaksi. Nora ja Maiju Pöyhösen Kodin kasvitarha -kirjan kuudennessa painoksessa martagonliljaa kuvaillaan näin: ”Korkeus 80–150 cm. Kukat vaalean sinipunervat, terälehdet käpristyneet taaksepäin, joten kukat muistuttavat silkille välkkyviä palloja. Vanhempana hyvin runsaskukkainen. Hyvin kestävä. Monistellaan sivusipuleista.” Salosen ja Haapasen Uudessa puutarhakirjassa vuodelta 1947 annetaan vielä muutama lisätieto. ”Kukkii touko–kesäkuussa. Menestyy hyvin varjossakin. Lajista on olemassa monia muunnoksia.”

Varjoliljan kellertävästä sipulista kasvaa yksi haaraton, punakukkaisilla yksilöillä yleensä punahäiveinen varsi, joka on tukeva ja tanakasti pystyssä pysyvä. Usein hieman kiiltäväpintaiset lehdet ovat ruodittomia ja soikeita. Alemmat lehdet ryhmittyvät kerroksittain somiksi kiehkuroiksi, ylemmät pienet lehdet taas asettuvat varren ympärille kierteisesti.

Nuoren tai huonolla kasvupaikalla kasvavan yksilön kukkatertussa saattaa sinnitellä vain yksi kukka, mutta kuten Pöyhösetkin totesivat, varttuneiden ja hyvinvoivien varjoliljojen tertussa on runsaasti kukkia, usein useita kymmeniä. Toisen perinteisen lajin, tiikerililjan L. lancifolium, tapaan kukkien terälehdet kääntyvät voimakkaasti taaksepäin, mikä antaa kukille eksoottisen, turbaania muistuttavan ulkonäön. Tästä mielleyhtymästä kertoo myös lajista Englannissa käytetty nimi Turk’s cap lily.

Kukkiva autiomaa

Etelä-Amerikan vasemmassa kainalossa sijaitseva Atacaman aavikko on yksi maailman kuivimmista paikoista. Ympäröivät vuoret toimivat pilvien salpalinjana, ja sadetta voidaan joutua odottamaan vuosia, jopa vuosikymmeniä. Joillakin alueilla sadetta ei ole saatu satoihin vuosiin.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut poikkeuksellinen, sillä maaliskuussa Pohjois-Chileä riepottelivat ennennäkemättömät rankkasateet. Paikoin koko vuoden sademäärä ylitettiin viisitoistakertaisesti yhden vuorokauden aikana, mikä puolestaan johti valtaisiin tulviin.

Asutuilla alueilla hulevesihyöky aiheutti paljon hätää ja vahinkoa. Aavikolla harvinainen vesimäärä sen sijaan herätteli maaperän siemenpankin, ja lokakuun lopussa autiomaa sananmukaisesti puhkesi kukkaan. Kukkaloistoa voi ihailla netissä muun muassa Googlen kuvahaulla "atacama flowering".

perjantai 30. lokakuuta 2015

Syksykö harmaa?

Suvussamme on ollut tapana viettää jonain syksyisenä viikonloppuna värijuhlaa. Vilkkaan viestittelyn jälkeen tämän vuoden teemaksi valikoitui väripari musta ja keltainen. Ja jotta asia ei menisi liian yksinkertaiseksi, uutena innovaationa väripariin liitettiin numero viisi.

Värijuhlien teema kattaa koristelun, pukeutumisen, ohjelman ja menun. Siispä kehiin kaivettiin niin keltaiset kynsilakat, mehiläishyrrät, etikettien perusteella valitut juomat kuin ylävitoset. Myös syksyn sato oli hyvin edustettuna. Kasvimaaltani mukaan juhliin pääsivät itsestään selvästi keltajuurikkkaat ja keltainen porkkana 'Yellowstone', ja perunamuusi syntyi tällä kertaa vanhasta maatiaislajikkesta Kainuun mustasta.

Jo perunoiden ja porkkanoiden lajikevalikoimassa on monta herkkua ja väripilkkua. Juuresvalikoimaa laajentaen kasvaa värien ja makujen maailma ihan uusiin mittoihin. Tunnetko mustajuuren, maa-artisokan tai retikan?  Testaa onko sinulla juuressivistystä.


punajuuri, juurekset

tiistai 27. lokakuuta 2015

Perintö

Sekä eilen linkittämässäni lehtijutussa että aikaisemmassa postauksessa Pahan päivän vara sivuttiin molemmissa siemeniä ja kasvien geenivaroja. Nyt itse asiaan. 

Geenit eli perintötekijät sisältävät kaiken sen tiedon, joka tarvitaan, jotta tietty kasvi - tai mikä tahansa eliö - kehittyisi tietynlaiseksi. Koska kaikki tietyn kasviyksilön kasvulliset solut sisältävät kaikki yksilön geenit, osaa vaikkapa paavalinkukan lehti multaan työnnettynä kasvattaa itselleen lehtien lisäksi myös juuret ja kukinnot. Kun kasvia lisätään kasvullisesti emokasvista irrotetusta pistokkaasta, kasvaa siitä emokasvinsa kaltainen yksilö. Geenit ja sitä myötä ominaisuudet säilyvät muuttumattomina, koska kasvullisesti lisätyllä jälkeläisellä on vain yksi vanhempi, emokasvi.

Suvullisessa lisääntymisessä, eli  kun kasvi lisääntyy tai sitä lisätään siemenistä, voi kasvilla sen sijaan ajatella olevan kaksi vanhempaa. Pölytyksen ja hedelmöityksen seurauksena syntyvä siemen on saanut puolet perintötekijöistään emin munasolun ja puolet heteen siitepölyn mukana. Geenit siirtyvät edelleen seuraavalle sukupolvelle, mutta koska jälkeläiset ovat saaneet kahdet erilaiset geenit, ovat jälkeläiset kaksien tekijöiden yhdistelmä, eivät kummankaan vanhempansa kopio.

Osa geenien määräämistä ominaisuuksista on helposti havaittavissa. Kukan väri, perunan muoto tai puun lehden muoto näkyvät - ja ovat samalla ominaisuuksia, joilla tunnistamme kasvin. Osa perintötekijöistä kulkee taas mukana hiljaisena tietona, eikä näy kasvin ulkoasussa. Tätä hiljaista tietoa voi olla vaikka kyky sietää kuivuutta, pakkasta tai kasvitauteja.

Sekä luonnossa evoluution myötä kehittyneiden että ihmisen tietoisesti jalostamien kasvien ominaisuudet ovat tallella geeneissä. Tämän kasvimaailman yhteisen geenipankin säilyttäminen monipuolisena on yhteinen asia. Erilaisiin tarpeisiin ja muuttuviin olosuhteisiin tarvitaan jatkossakin mahdollisimman laajaa geenivarastoa, sijaitsee se sitten pelloilla ja puutarhoissa tai varmuuden vuoksi siemenholviin säilöttynä. Jokaisella pitää myös olla mahdollisuus kerätä siemeniä, kasvattaa ja lisätä haluamiaan lajikkeita. Yhteistä perintöä ei voi omia tai patentoida, eihän?



Patenttiuutinen löytyy täältä


maanantai 26. lokakuuta 2015

Palstalla

Toisinaan sitä joutuupäätyy itsekin palstalle. Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja tarjotteli taannoin  juttukeikkaa jostain ajankohtaisesta puutarha-aiheesta. Tällä kertaa aiheeksi valikoitui helposti yksi loppukesän ja syksyn iloista, nimittäin siementen kerääminen. Nyt jutun julkaisemisen aikaan keruuaika alkaa tosin olla jo lopuillaan.

Kuvassa siemeniään kämmenelleni karistaa tämän vuoden maatiaiskasviksi valittu varjolilja, Lilium martagon.

Kuva: Lari Lievonen
Koko juttu löytyy täältä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Wanted

Aasianrunkojäärää on löytynyt Suomessa ensimmäistä kertaa elävistä puista. Löydös on otettava vakavasti. Erityisen hankalan lajista tekee ainakin kolme seikkaa:
  • laji on primääritappaja eli iskeytyy terveisiinkin puihin, kun monet metsiemme tutummista tuhohyönteisistä vahingoittavat lähinnä syystä tai toisesta heikentyneitä puuyksilöitä
  • toukilla on nirsoilematon ruokahalu, sillä lähes kaikki lehtipuumme kelpaavat niiden isäntäkasveiksi
  • torjuntakeinot ovat massiivisia, sillä löytöpaikan lähistöltä hävitetään kaikki lehtipuut sadan metrin säteeltä
Evira julkaisi aasianrunkojäärän etsintäkuulutuksen neljä vuotta sitten, jolloin tuhoojaa oli löytynyt ainoastaan puisesta pakkausmateriaalista.Nyt etsintäkuulutus naulattakoon uudelleen puhelinpylväisiin ja blogeihin.


Yhtä pelottavaa kuin vaarallisten kasvintuhoojien löytyminen, on myös löytöjen aiheuttama valikoimaton ötökkäjahti. Espanjansiruetanoiden, lehtokotiloiden ja runkojäärien pelko saa joskus aikaan suoranaisen lynkkausmeiningin, jonka kohteeksi jotutuvat kaikki puutarhan ja pihan istutuslapiota pienemmät liikkujat.

Aikuisen aasianrunkojäärän voi hyvinkin sekoittaa sarvijaakkoon, josta kerrotaan Metlan sivuilla  muun muassa näin : "Sarvijaakko on harmaa kookas sarvijäärä, joka elää männyllä. Se elää vain hyvin heikkokuntoisissa tai kuolleissa puissa, eikä sitä voida pitää tuholaisena. Siitä on jopa hyötyä koska toukat kilpailevat elintilasta vahingollisen pystynävertäjän toukkien kanssa. Lajia esiintyy koko maassa."

Mikäli omat tunnistustaidot eivät riitä sijoittamaan kasvin varrella kiipeilevää ötökkää a) haitalliseksi b) hyödylliseksi c) harmittomaksi tapaukseksi, on Raid-purkin sijaan syytä turvautua asiantuntijan apuun.



lauantai 24. lokakuuta 2015

Pahan päivän vara

Yle uutiset kertoi tällä viikolla poikkeuksellisesta pelastustehtävästä. Norjan huippuvuorten ikiroutaan säilöttyä siemenvarastoa käytettiin ensi kertaa sen varsinaiseen tarkoitukseen.

Tuomiopäivän holviksikin kutsuttuun pakastevarastoon on säilötty ravintokasvien siemeniä lähes kaikkialta maapallolta. Siemenet on pakattu samanlaisiin pusseihin kuin astronauttien ruoka-annokset. Tällä hetkellä pusseja on varastoituna vajaat 900 000 kappaletta, mutta tilaa on varattu  4,5 miljoonalle siemennäytteelle. Kyse ei siis ole mistään puuhastelusta, vaan ihmiskunnan yhteisestä tallelokerosta, viimeisestä varmuuskopiosta.

Asteroidien tai tuhotulvien lisäksi paikallisten ravintokasvien arvokkaita geenivaroja voi tuhota ihmisen omakin mellastus. Kahdeksan vuotta valtiot ovat voineet lähettää  viljelykasviensa geeniperimää turvaan Norjaan. Syyrian sodan vuoksi  siemenlähetykset kulkivat nyt ensimmäistä kertaa sen historiassa toiseen suuntaan. On hienoa että järjestelmä osoitti toimivuutensa. Surullista että siihen jouduttiin näin turvautumaan.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Keisarinnoja kasvimaalla

talvivalkosipuli, valkosipuli

Kreikan kielessä Aleksandros tarkoittaa suojelijaa tai puolustajaa. Naisellinen vastine nimelle on Aleksandra, suojelijatar. Tuon kuninkaalliselta kalskahtavan nimen sai myös Venäjän viimeinen keisarinna ortodoksiksi käännyttyään. Nimen alkuperä ei kuitenkaan suojellut kantajaansa, sillä Alexandra Fjodorovnan elämä päättyi surullisesti sisällissodan melskeissä.
 
Alexandran muisto eli pidempään, ja Suomessakin hänen nimipäiväänsä vietettiin vaihtelevasti -  viimeksi vuonna 1928 lokakuun 17. päivänä. Sama päivämäärä sopi tänä vuonna keisarinnan kaimojen, Alexandra-talvivalkosipulin istuttamiseen. 


Punahäiveinen  Alexandra on valkosipuleiden suosikkilajikkeeni, todellinen keisarinna, jonka maku kruunaa niin nopeasti haukatun ruisleivän kuin pitkään hautuvan juurespadan. Tällä kertaa kynsien voimakas tuoksu sekoittuu kuitenkin mullan ja kompostin juurevaan aromiin. Hengitän syvään syksyä. Nähdään keväällä, keisarinna.