torstai 26. marraskuuta 2015

Tammen voimaa

Sain Virosta postikortin, jonka sen lähettäjä oli todennäköisesti valinnut kortin kuva-aiheen perusteella. Upean tammen ohella kortti sisälsi myös tilastotietoja.




Tekstipuolen mukaan vain 14% eestiläisistä uskoo Jumalaan, mutta 65% uskoo että puilla on sielu. Lähteen tietojen luotettavuuden ja tarkkuuden voinee tässä tapauksessa jättää omaan arvoonsa. Varmaa kuitenkin on, että niin virolaisten kuin suomalaistenkin muinaisen maailmankuvan mukaan puilla on muiden luonnonesineiden lailla sielu. Ja erityisen sielukkaana ja pyhänä puuna on molemmin puolin Suomenlahtea pidetty tammea. Sekä Kalevipoeg-eepokseen että omaan Kalevalaamme sisältyy runo Suuresta tammesta.

 - - -
Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho,

josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;

nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.


Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.

Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi:

piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,

päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta


Aina antiikin ajoista lähtien tammella on ollut erityisasema myös muiden eurooppalaisten kansojen uskomuksissa. Tammien suvun tieteellisen nimen Quercus arvellaan olevan peräisin kelttiläisistä sanoista quer, kaunis ja cus, puu. Metsätammen lajinimi robur taas on latinaa, ja tarkoittaa voimaa. Quercus robur on siten kaunis puu, jolla on voimaa. Tammi olkoon kanssanne.

Kunnioittavaa suhtautumista tammea kohtaan ovat mitä todennäköisimmin lisänneet sen ihmiseen verrattuna ylivertaiset mittasuhteet. Virossa sanotaan, että ensimmäiset 300 vuotta tammi kasvaa pituutta, seuraavat 300 vuotta paksuutta, ja seuraavat 300 vuotta se pysyy muuttumattomana. Suomen paksuimmaksi tammeksi on mainittu Piikkiössä kasvava yksilö, jonka ympärysmitta on 766 cm. Virolaiset pistävät Tamme-Laurin tammellaan paremmaksi.


Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;

kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;

kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Muutosta ilmassa

Luonnontieteellinen museo, näyttely

Helsinki-viikonloppunani kävin heti tuoreeltaan Luonnontieteellisen museon edellisenä päivänä avautuneessa Muutosta ilmassa -näyttelyssä. Näyttely kertoo ilmaston muuttumisesta erityisesti pohjoisen luonnon näkökulmasta. Juuri Pariisin ilmastokokouksen alla avautunutta näyttelyä ei olisi voitu ajoittaa tämän paremmin.

Muutoksen havainnoinnissa on kyse sarjasta; hitaiden muutosten havaitsemiseksi sarjat saattavat olla käsittämättömän pitkiä. Miljardien vuosien ajan ilmastohistoria on jättänyt jälkensä maaperäämme ja maisemaamme. Kivet ovat jähmettyneet, mammutit vaeltaneet, jäätiköt sulaneet. Suurten lukujen ja muutosten äärellä nyt meneillään olevan ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi maailmanlaajuisesti kaavailtu kahden asteen raja tuntuu siten helposti merkityksettömältä. Muutosta ilmassa -näyttelyssä avataan ja tuodaan näkyväksi ilmaston pieniltä vaikuttavien muutosten merkitystä ja vaikutusta.


Luonnontieteellisen museon johtaja professori Leif Schulman arvioi muutama päivä sitten aamu-tv:ssä, että elämme tällä hetkellä alkuvaihetta lämpenemisessä, joka on muutoksena samaa suuruusluokkaa kuin lämpötilan muutos jääkauden päättymisestä tähän päivään. Nyt vauhti on vain kymmenen kertaa nopeampi. Kahden asteen vaikutusta ja merkitystä Schulman puolestaan konkretisoi toteamalla, että Etelä-Suomen keskilämpötila oli jääkauden aikana nykyistä lämpötilaa vain viisi astetta alhaisempi.

Osana näyttelyä on museon tutkijoilta pyydetty kommentteja ja mielipiteitä siitä, kuinka yksityinen ihminen - jokainen meistä - voi tehdä ilmastotekoja. Monien sekä käytännöllisten että elämänkatsomuksellisten ohjeiden kiteytykseksi sopii Eläintieteen yksikön yli-intendentti Risto Väinölän yksinkertainen ohje.


Ainoastaan muutos on pysyvää, joten tämäkin näyttely jää osaksi museon pysyvää kokoelmaa.


Suomen valmistautumista Pariisin ilmastokokoukseen voi seurata Ympäristöministeriön sivuilta.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Visailua

Katsoin viikonloppuna Yle Fem -kanavalta visailuohjelmaa, jonka hieman harhaanjohtava nimi on Nuottien matkassa. Pelkällä musiikkitietämyksellä ei tässä kisassa nimittäin pärjää, vaan kysymykset käsittelevät kaikenlaista tietämystä. Euroviisusävelmien muodostamin aasinsilloin matkataan pitkin poikin Euroopan maita, ja myös kahdelle kilpailevalle joukkueelle esitettävät kysymykset liittyvät jollain tavalla näihin maihin.

Tällä kertaa pisteitä olisi ollut tarjolla viheralan ihmisille, sillä kysyttiin muun muassa
  1. Mikä on tyypillistä barokkipuistolle?
  2. Mikä on tyypillistä englantilaiselle puistolle?
  3. Mitä on istutettu arboretumiin?
  4. Minkä tavallisen ruoka-aineemme sukulainen tupakkakasvi on? 
  5. Mihin muuhun tarkoitukseen kuin nautintoaineeksi tupakkaa viljellään?
Nuottien matkassa - På resande not - on ruotsinkielinen ohjelma. Kuten muidenkin vieraskielisten ohjelmien, on senkin puhutun sanan pitkät ja polveilevat virkkeet saatava käännöksinä tiivistettyä ruudussa näkyvään kahteen riviin. Tämä välttämätön typistys karsii usein pois joitakin alkukielen vivahteita. Tällä kertaa suomenkielinen käännös johti kuitenkin suorastaan harhailemaan päättymättömälle tupakkapellolle. Neljännen kysymyksen tekstitys oli nimittäin sanatarkasti seuraava: "Tupakkakasvi kuuluu sukuun, jonka nimi paljastaa että se on sukua yhdelle tavallisimmista ruoka-aineistamme. Mikä se on?"

Mikäli kasvien tieteelliset nimet eivät tule sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä, kotivisailija voi tarkastaa tupakan suvun Viljelykasvien nimistöstä tai kasvien suomenkielisten nimien Kassu-tietokannasta.

Ja molemmissahan kerrotaan, että tupakoiden suvun tieteellinen nimi on Nicotiana. Sukuun kuuluu kymmenkunta lajia, joiden joukossa on muun muassa Nicotiana Sanderae-Ryhmän koristetupakat (vastaus viidenteen kysymykseen!), oma suosikkini narsissitupakka N. sylvestris, savukkeisiin käytettävä virginiantupakka N. tabacum sekä etenkin pula-aikana kotivaraksi kasvatettu kessu eli palturitupakka N. rustica. Mutta suvun nimi Nicotiana ei kyllä paljasta sukulaisuutta minkäänlaiseen ruokaan. Itse asiassa koko suvusta ei löydy lajia, jota parhaalla tahdollakaan voisi pitää tavallisena ruoka-aineena.

Ruotsinkielentaitoiset kuitenkin kuulivat, ettei kysymyksessä puhuttu lainkaan suvusta, vaan käytettiin termiä "familjenamn", joka tarkoittaa tässä yhteydessä heimoa - ei perhettä tai sukua.

Apteekin hyllyä tai muita lähteitä hieman lisää kaivelemalla selviää, että tupakat eli tuo Nicotiana-suku kuuluu heimoon nimeltä Solanaceae. Ja jos heimon suomenkielinen nimi koisokasvit ei vielä johdata jäljille, niin ruotsinkielinen potatisväxter paljastaa lopultakin mistä on kysymys. Virginiantupakka Nicotiana tabacum ja peruna Solanum tuberosum kuuluvat eri sukuihin (Nicotiana ja Solanum), mutta ovat sukulaisia, koska kuuluvat samaan Solanaceae-heimoon.

Ja jos joku tuntee tässä vaiheessa olevansa jo paussin tarpeessa, voi tupakanmittaisen tauon korvata pohdiskelemalla mitä tämän nurkan takana kasvaa.


Ai mitä olivat oikeat vastaukset muihin kysymyksiin? 
No, arboretumhan on puulajipuisto, mutta nuo muut puistot ovat jo sitten pidempi juttu.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Käänteitä

Kulunut viikko oli käänteentekevä. Kynnöt päättyivät, maisema koristautui lumeen - vuodenaika vaihtui, ja syksy kääntyi talveksi.

Luomupelloillamme kunnollinen kyntö on yksi järeä ase mittelössä kestorikkakasveja vastaan. Samalla kun juolavehnät saavat huutia, paljastuu pelto roudan muokattavaksi. Pellon pintaa suojaavan kasvillisuuskerroksen kääntävä kynnös syventää maan routaantumista, mikä puolestaan kuohkeuttaa etenkin tiiviitä hiesumaita. Vanhat ja viisaat tiesivätkin aikoinaan, että "parempi sian tonkima syksyllä kuin miehen kääntämä keväällä".


Kun viljelyksissä on kyse aareista eikä hehtaareista, hoituvat rikkakasvit kyntöä kevyemmin keinoin. Siksi kasvimaallani meininki on tyystin toinen.

Kaikenmoiset aurat, jyrsimet ja tonkijat ovat ankarassa pannassa. Vuosien aurattoman ja kuokattoman viljelyn aikana olen kääntänyt maata vain sekoittaakseni kompostia kurkku-, kurpitsa- tai valkosipulipenkkiin tai kaivaakseni ylös reunoilta viljelyksilleni tunkevia juolavehnän ja valvatin juuria. Jonkin verran maata kääntyy väkisinkin perunavakojen teossa tai juurikasvien nostossa, mutta muuten pyrin olemaan mahdollisimman vähän häiriöksi, sillä kasvimaani kuohkeutuksesta huolehditaan sisältä päin.

Talikon ja sen heiluttajan sijaan maatöissä uurastavat kastemadot. Ahkerien 24/7-työläisten muokkausteho paranee vuosi vuodelta sitä mukaa kun niiden määrä kasvaa ja työskentelyolosuhteet kohentuvat. Työnantajana päätehtäväkseni jää siten työviihtyvyyteen panostaminen ja tarpeettoman häiriön poistaminen - metodi, jota on muuten hyvä soveltaa kaikkiin itseohjautuviin ja hommansa osaaviin työntekijöihin.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Sattumasoppa

Vuosia sitten olin opiskelijana puutarhakasvitieteen opintojaksolla, jota veti ehtymättömän kasvitiedon lähde Pentti Alanko. Lajitarinoiden ja tuhtien monistenippujen ohella Pentti herätteli kiinnostustamme lupaamalla paljastaa oivallisen kasviskeittonsa reseptin. Mikäli muistikuvani pitävät paikkansa, Pentti kuvaili kasviskeittoaan periaatteessa aina samanlaiseksi, mutta loputtomasti varioitavaksi ja siten joka kerran eri makuiseksi. Valitettavasti tuo legendaarinen resepti jäi tuolloin kuitenkin kuulematta, sillä minun oli kiiruhdettava junaan.

Teen kasvissosekeittoja ympäri vuoden, mutta erityisesti syksyn tuore sato houkuttelee kokeilemaan aina uusia yhdistelmiä. Myös minun keittoni ovat periaatteessa aina samanlaisia, sillä aineksista riippumatta valmistustapa on sama. Ainesten ja yhdistelmien liki loputon määrä tuottaa kuitenkin lähestulkoon rajattoman määrän makuja ja suutuntumia.

Neljän sattuman soppani resepti menee näin:

Poimitaan yksi tai useampia aineita jokaisesta neljästä ryhmästä.
Pilkotut raaka-aineet ja kuivat mausteet keitellään kypsiksi vedessä.
Soseutetaan, lisätään tuoreet mausteet ja mehevöite ja kuumennetaan sekoitellen.
Valmiin keiton päälle ropsaistaan ripote.


Kutakin neljästä ryhmästä voi laajentaa lähes loputtomiin, mutta jo muutamalla aineksella tyydyttää monta sosekeittonälkää.

torstai 5. marraskuuta 2015

P niin kuin puute

TV1:n Prismassa näytettiin eilen saksalainen pari vuotta sitten valmistunut dokumentti fosforista (P) ja sen hupenevista varannoista. Maaperästä louhittavaa fosforia käytetään monenlaisiin kotitaloudessakin kulutettaviin tuotteisiin, mutta ylivoimaisesti suurin osa fosforista menee lannoitteisiin. Ja näihin toisen maailmansodan jälkeen yleistyneisiin keinolannoitteisiin perustuu nykyään valtaosa maanviljelystä ja  ravinnontuotannosta. Kasvava väestö tarvitsee enemmän ruokaa, ruuantuotanto tarvitsee enemmän lannoitteita, lannoitetehtaat tarvitsevat enemmän fosforia. Usein toistettujen arvioiden mukaan fosfori on kuitenkin louhittu loppuun muutamassa kymmenessä vuodessa. 

Nykytiedon mukaan
...fosforia on maapallolla rajallinen määrä - kuten öljyä, vettä tai tilaa.
...fosforia löytyy lähes kaikkialta, sillä se on välttämätön osa solujen toimintaa.
...fosfori on alkuaine, eikä sinällään lopu, mutta voi olla kasvien ulottumattomissa.
...fosfori ei ole korvattavissa muilla aineilla.

Kun jokin resurssi (ruoka, puhdas vesi, sähkö, villalanka) on vähissä, korjausliikkeen voi tehdä usealla tavalla.
a) resurssia käytetään vähemmän, jolloin sitä riittää pidempään.
b) resurssia hyödynnetään tehokkaammin, jolloin sitä tarvitaan vähemmän.
c) samaa resurssia käytetään yhä uudestaan.
d) resurssia tuotetaan täysin uudella tavalla.

Viljelyssä fosforin käytön vähentäminen tarkoittaa käytännössä pienempää lannoitustasoa. Tehokkaampaan hyödyntämiseen voi taas löytyä keinoja mykorritsasta tai vanhoista kasvilajikkeista. Mykorritsa eli sienijuuri auttaa kasveja saamaan paremmin käyttöönsä maaperän ravinteita. Perimältään monipuolisilta, vähän jalostetuilta kasveilta taas saattaa löytyä geenejä, jotka mahdollistavat hyvän kasvun myös vaatimattomammilla ravinnevaroilla.

Korjausliikkeet a ja b tuo kuitenkaan vastausta itse ongelmaan eli väheneviin varantoihin, vaan vain pitkittävät ratkaisua. Niiin kauan kuin uutta fosforia ei osata valmistaa, resurssijärkevintä onkin sen kierrätys. Ruokaketjun lopputuotteena niin viemärijäte kuin eläinten lanta sisältää arvokasta fosforia, joka on otettavissa uudelleen käyttöön. Vesistöön päätynyt fosfori on väärässä paikassa ja aiheuttaa rehevöitymistä - viherrakennuksen kasvualustassa fosforin kiertokulku puolestaan pysähtyy. 

Dokumentti Loppuuko fosfori? uusitaan lauantaina 7.11. klo 14.05 ja tiistaina 10.11. klo 22.55. Areenassa ohjelma on katsottavissa kuukauden ajan.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Marraskuun tähti

Yhden hengen blogiraatini valinta marraskuun tähtikasviksi on jo aikaisemminkin sivulla vieraillut varjolilja, Lilium martagon.

Neljä kuukautta sitten varjoliljojen varret peittyivät kukkaperistä roikkuviin puna- ja valkosävyisiin, silkille välkkyviin palloihin. Hedelmöityksen jälkeen asento muuttuu. Nuokkuvia silkkiturbaaneja kannatelleet kukkaperät tekevät täyskäännöksen, ja kehittyviä siemeniä suojassaan piilottelevat särmäiset kodat kääntyvät ylväästi pystyyn.

Varjoliljan veistoksellisuus nousee upeasti esiin marraskuun valossa.



varjolilja, siemenkota


Varjoliljan luontainen levinneisyysalue on laaja ulottuen aina eteläisestä Euroopasta Mongoliaan ja Koreaan saakka. Suomessakin varjoliljaa voi tavata luonnosta, ei tosin luontaisena, vaan joko puutarhakarkulaisena tai viljelyjäänteenä. Nämä kohtaamiset ovat ilahduttavia muistumia menneestä puutarhakulttuurista, eikä luontoon karannutta, omillaan sinnittelevää varjoliljaa voi missään tapauksessa pitää haitallisena vieraslajina. Useimmiten varjoliljan kohtaa kuitenkin vanhassa puutarhassa.

Menneinä vuosikymmeninä varjoliljaa kutsuttiin usein tieteellisen nimen mukaisesti martagonliljaksi. Nora ja Maiju Pöyhösen Kodin kasvitarha -kirjan kuudennessa painoksessa martagonliljaa kuvaillaan näin: ”Korkeus 80–150 cm. Kukat vaalean sinipunervat, terälehdet käpristyneet taaksepäin, joten kukat muistuttavat silkille välkkyviä palloja. Vanhempana hyvin runsaskukkainen. Hyvin kestävä. Monistellaan sivusipuleista.” Salosen ja Haapasen Uudessa puutarhakirjassa vuodelta 1947 annetaan vielä muutama lisätieto. ”Kukkii touko–kesäkuussa. Menestyy hyvin varjossakin. Lajista on olemassa monia muunnoksia.”

Varjoliljan kellertävästä sipulista kasvaa yksi haaraton, punakukkaisilla yksilöillä yleensä punahäiveinen varsi, joka on tukeva ja tanakasti pystyssä pysyvä. Usein hieman kiiltäväpintaiset lehdet ovat ruodittomia ja soikeita. Alemmat lehdet ryhmittyvät kerroksittain somiksi kiehkuroiksi, ylemmät pienet lehdet taas asettuvat varren ympärille kierteisesti.

Nuoren tai huonolla kasvupaikalla kasvavan yksilön kukkatertussa saattaa sinnitellä vain yksi kukka, mutta kuten Pöyhösetkin totesivat, varttuneiden ja hyvinvoivien varjoliljojen tertussa on runsaasti kukkia, usein useita kymmeniä. Toisen perinteisen lajin, tiikerililjan L. lancifolium, tapaan kukkien terälehdet kääntyvät voimakkaasti taaksepäin, mikä antaa kukille eksoottisen, turbaania muistuttavan ulkonäön. Tästä mielleyhtymästä kertoo myös lajista Englannissa käytetty nimi Turk’s cap lily.

Kukkiva autiomaa

Etelä-Amerikan vasemmassa kainalossa sijaitseva Atacaman aavikko on yksi maailman kuivimmista paikoista. Ympäröivät vuoret toimivat pilvien salpalinjana, ja sadetta voidaan joutua odottamaan vuosia, jopa vuosikymmeniä. Joillakin alueilla sadetta ei ole saatu satoihin vuosiin.

Tämä vuosi on kuitenkin ollut poikkeuksellinen, sillä maaliskuussa Pohjois-Chileä riepottelivat ennennäkemättömät rankkasateet. Paikoin koko vuoden sademäärä ylitettiin viisitoistakertaisesti yhden vuorokauden aikana, mikä puolestaan johti valtaisiin tulviin.

Asutuilla alueilla hulevesihyöky aiheutti paljon hätää ja vahinkoa. Aavikolla harvinainen vesimäärä sen sijaan herätteli maaperän siemenpankin, ja lokakuun lopussa autiomaa sananmukaisesti puhkesi kukkaan. Kukkaloistoa voi ihailla netissä muun muassa Googlen kuvahaulla "atacama flowering".