tiistai 29. joulukuuta 2015

Miinuksella

Kasvukauden aikana lämpötilan laskeminen miinukselle aiheuttaa viluisia väristyksiä niin kasveille kuin niiden kasvattajalle. Mikäli elävien solujen sisältö pääsee jäätymään, se tuhoutuu. Niiinpä yksikin hallayö saattaa tuhota vuosikasvaimet, tulevan marjasadon tai varttuvat taimet. Talven pakkaskelit ovat kuitenkin ihan toinen juttu.

Kotoiset tai pitkään viljelyssä olleet kasvimme ovat evoluutionsa aikana kokeneet talven jos toisenkin. Tämän vuoksi ne osaavat ennakoida lähestyvän talven merkit ja pystyvät valmistautumaan siihen toisin kuin varoittamatta vihlaiseviin kesäkylmiin. Pitkässä jatkumossa kasveille on kehittynyt erilaisia sopeumia, joiden turvin selvitä talven yli. Monien eläinten lailla ne vaipuvat talvihorrokseen elintoimintojen hidastuessa. Myös solujen sisältö muuttuu vastaamaan talviajan tarpeita.

Tasaisesti talvipakkaslukemissa pysyttelevä lämpötila onkin talvehtivien kasvien kannalta parempi vaihtoehto kuin ylös ja alas heilahtelevat, vuoden kulusta epävakaasti viestivät mittarilukemat. Jossain vaiheessa pakkaskertymänkin raja tulee kuitenkin vastaan - sitä aikaisemmin, mitä eteläisempää alkuperää laji on. Puutarhalajeille tuhoisien pakkastalvien mittarina onkin yleisesti käytetty meillä menestymisensä äärirajoilla kasvavaa omenapuuta. Vanhemmat ihmiset muistavat yhä vuosien 1939-1942 pakkastalvet, jolloin monet omenatarhat kärsivät pahoin.

Ilmatieteen laitoksen tilastoihin tallennettu kylmin uuden vuoden lämpötila on Sallassa vuonna 1982 mitattu 43,5 astetta. Lähelle noita lukemia on päästy muulloinkin juuri vuoden vaihtuessa.

leike Ilmatieteen laitos


Tällä hetkellä noista ennätyspakkasista ollaan kuitenkin vielä kaukana. Näihin talvisiin normipakkasen lukemiin pystymme sopeutumaan niin me kasvattajat kuin meidän kasvimmekin.



tiistai 22. joulukuuta 2015

Seisaus

Kahden päivän välillä heilahteleva talvipäivänseisaus on tänä vuonna omalla pallonpuoliskollamme  tänään, 22.12. Eteläisellä pallonpuoliskolla tänään seisahtaa kesä.

Valo ja pimeys, auringon kilo ja amatsoninliljan varjo pysähtyivät tuokioksi myös pönttöuunimme kylkeen.





lauantai 19. joulukuuta 2015

Törröttäjät

Olen kirjastolaitoksen suurkuluttaja ja täydellisesti koukussa sen tarjoamiin palveluihin. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaa kirja, jonka haluaa löytyvän myös omasta hyllystä.

Eteläisemmässä Suomessa kasvukauden ulkopuolelle jäävän ajan pituus on karkeasti puolet ja Pohjois-Suomessa kaksi kolmasosaa koko vuodesta. Niin luonnon- kuin puutarhakasveja käsittelevä kotimainen kirjallisuus painottuu silti liki täydellisesti kesään, kasvuun ja kukintaan, ja jättää siten hyvin vähälle huomiolle suurimman osan vuodestamme. Muutama viikko sitten hankkimani Talventörröttäjät paikkaa tätä monen kuukauden mentävää aukkoa suomalaisessa kasvikirjallisuudessa.


Turun yliopiston biologian laitoksen opettaja, dosentti Ari-Pekka Huhta johdattaa teoksessaan lukijan  kasvukauden ja syyssateiden jälkeiseen aikaan, talventörröttäjien kauteen. Huhta esittelee kirjassaan 72 luonnonvaraista kasvilajia tai -sukua sekä kesä- että talviasussaan. Tunnistamisen helpottamiseksi mukana on myös kuvatauluja samankaltaisiin lajeihin ryhmiteltyinä.

Vaikka uljaaseen pystyasentoon jääneet kovat varret itsessään ovat kuollutta ainesta, on kuivuneissa korsissa mitä suurimmassa määrin pohjimmiltaan kyse elämästä ja sen jatkumisesta. Talveen saakka siemenistään kiinnipitävät lajit ajoittavat jälkeläistensä lähettämisen tarkaan harkittuun ajankohtaan, jolloin myöhään kypsyvät siemenet saavat leviämisavukseen talvisen tukiverkoston. Hangen liukupinta kiidättää tuulipurjein ja siipipaltein varustetut siemenet kauas emokasvista, puhurit lennättävät kilometrien päähän laskuvarjoin tai lenninsukasin sonnustautuneet. Yhtä lailla eläinten talviturkin tuuheus on eduksi eläinlevinnän strategiakseen valinneille tarttuvasiemenisille lajeille.

Kasvibiologisen kiinnostavuutensa ohella talventörröttäjät tuottavat myös esteettistä iloa. Huurteiset varret, lumen kuorruttamat kukkapäät ja siemeniään hangelle helisyttelevät kodat laajentavat ja syventävät näkökulmaa kasvien kauneuteen. Ympäristön visuaalisten ärsykkeiden vähetessä esiin nousevat kasvien veistokselliset muodot ja hillitty värimaailma. Huhdan kuvista välittyy paitsi kohteiden syvällinen kasvitieteellinen tuntemus, myös taito löytää monen lajin talviasun kätketty kauneus.


maanantai 14. joulukuuta 2015

Perhosvaikutus

Kaaosteorian mukaan systeemistä puuttuu säännöllisyys, minkä vuoksi  lähtötietojen pohjalta ei pystytä myöskään ennustamaan tulevaa. Ennustettavuutta vaikeuttaa ja kaoottisuuden tuntua lisää entisestään se, jos syy ja seuraus painivat aivan eri mittakaavoissa. Tällöin niiden yhteys on vaikeasti hahmotettavissa ja seurattavissa.

Vähäpätöisen pieniltä tuntuvien ilmiöiden johtamista valtaviin vaikutuksiin alettiin aikoinaan kutsua alkuarvoherkkydeksi. Yleisessä kielenkäytössä ilmiö tuli tunnetuksi perhosvaikutuksena, kun ilmiötä tutkinut meteorologi Edward Lorenz pohti aiheesta esitelmöidessään, voiko perhosen siiven heilahdus Brasiliassa aiheuttaa myrskyn Texasissa.

Suomen ainoassa trooppisessa perhospuutarhassa Botaniassa  perhosten siivet heilahtelevat 25 asteen lämmössä. Perhoset saapuvat Joensuuhun ilmojen teitä Stratfordin perhosfarmilta koteloina. Osa lajeista viettää kuoriuduttuaan lyhyen aikuisen perhosen elämän, osa pystyy myös lisääntymään trooppisissa olosuhteissa. Muun muassa kaposiipiä saattaakin löytää kasvien lehdiltä kaikissa muodonmuutoksen vaiheissa: munina, toukkina, koteloina ja aikuisina.

Perhosten keskellä kaaos asettuu ja mieli kevenee. Jo lajinimet saavat ajatukset lentoon ja lepattelemaan: taivaansiipi, päivänliiho, vihervärehtijä, keltataikuri, rantaleiju...

Maailmassa on  omat ilonsa, huolenaiheensa ja ilmiönsä joka vuodelle ja vuosikymmenelle. Perhosten vaikutus on pysyvää laatua.

Botania, perhonen

tiistai 8. joulukuuta 2015

Märkää

Niin pohjoisten kansojen perimätiedon kuin Ilmatieteen laitoksen mukaan lumipeite ja pakkanen ovat talven varmoja tunnusmerkkejä. Molemmat antavat yhä odotuttaa itseään suuressa osassa Suomea.


Ihmisten lailla vesi on kasveillekin elinehto. Perennojen kaltaisten ruohomaisten lajien vesipitoisuus on helposti 70-90 %, puuvartisillakin lajeilla puolet niiden sisällöstä. Voidakseen ylläpitää normaaleja elintoimintojaan kasvien onkin pystyttävä hankkimaan vettä. Siemenkasvit, joita käytännössä kaikki puutarhakasvimme ovat, ottavat tarvitsemansa veden lähes yksinomaan juurillaan. Siksi nimenomaan maaperässä juuriston ulottuvilla oleva vesi on kasveille elintärkeää.

Vaikka veden tarve on yhteinen, on lajien välillä suuria eroja siinä, kuinka paljon ne tarvitsevat vettä ja toisaalta siinä, kuinka hyvin ne kestävät kuivuutta tai märkyyttä.

Ainoastaan vesielämään sopeutuneet lajit tulevat toimeen jatkuvasti vettyneessä kasvualustassa. Suurimmalla osalla lajeista kasvualustan pitkittynyt märkyys ja siitä seuraava hapettomuus mädättää niiden juuriston. Pitkäaikaisesta veden puutteesta selviävät puolestaan vain kuivuuteen sopeutuneet lajit - muut menehtyvät vettä odotellessaan juuriston ja versoston solujen kuivumiseen.

Kasvien kannalta erityisen vaikea on tilanne, jossa märät ja kuivat jaksot vaihtelevat.

Talvimärkyyden ja routaantuvan maan sekä toisaalta kesäisten kuivien jaksojen ja rankkasateiden vaihtelut hankaloittavat kasvien elämää ja selviytymistä. Myös viheralueiden lajit joutuvat tulemaan toimeen muuttuvissa ja äärevöityvissä olosuhteissa.

Lepaalla toteutettavassa kasvipintaisten imeytysrakenteiden (KIM) kokeessa on etsitty viherrakennuksessa käytetyistä lajeista niitä kaikkein sitkeimpiä selviytyjiä.

Niin sanotussa hukutuskokeessa koekasvit jaettiin kolmeen ryhmään:
  1. 6 päivää seisovassa vedessä ja 6 päivää ilman kastelua (6+6)
  2. 3 päivää seisovassa vedessä ja 6 päivää ilman kastelua (3+6)
  3. normaali kastelu (0)
Sitkeäksi sissiksi ilmoittautui ehkä odotetustikin rantojen laji keltakurjenmiekka Iris pseudacorus, joka näytti sopeutuvan vaikeuksitta kaikkiin koejärjestelyihin.


Tavanomaisissa olosuhteissa tehokkaasti tilaa valtaava tuoksukurjenpolvi Geranium macrorrhizum hyytyi sen sijaan lähes totaalisesti kasvualustan märkyyteen.


Yllä olevat koekasvikuvat on poimittu luvan kanssa hankkeen sivuilta, josta löytyy muun muassa lisää kuvakolmikkoja.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Oletko muistanut kastella tulppaanit?

Kun ensimmäisen kerran kuulin sanan emoji, kuvittelin sitä EVVK-tyyppiseksi alkukirjainlyhenteeksi.

En Minä Ole Jaksanut Imuroida.
Eikös Meillä Ollut Jossain Iiriksiä?

Sittemmin olen valistunut ja oppinut, että emoji on tunteita viestittävä kuvasymboli.  Luontevimmin emojeita käytetään kännykkäviesteissä ja sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi blogeissa :)

Lauseiden perään tökkäistävät välimerkeillä muodostettavat hymiöt ovat mediamaailmassa kuitenkin jo jurakauden kaltaista esihistoriaa, somemaailman sukupuuttoon kuolevia dinosauruksia. Tämän päivän viestikenttien hallitseva laji on emoji, jolla pystyy ilmaisemaan lähes mitä tahansa todellista tai kuviteltua tunnetilaa tai kuvaamaan ympäristöä ja sen tapahtumia.

Klisee tai ei, mutta tiivistetty, yhdellä napin painalluksella kerrottu asia tuntuu soveltuvan erityisen hyvin suomalaiseen viestintään. Vai mitä on pääteltävissä siitä, että tiettävästi ensimmäisenä valtiona maailmassa juuri Suomi julkaisi omat maakohtaiset emoji-symbolinsa. Näihin joulukuun ensimmäisenä päivänä julkistettuihin 29 emojiin on kiteytetty suomalaisuuden ikoneita. Symbolinsa ovat saaneet muun muassa sauna, hevimusiikki, joulupukki, Nokian kännykkä ja rauhan merkkiä näyttävä Martti Ahtisaari. Suomen ulkoministeriön tuottamat Suomi-emojit on katsottavissa Ulkoministeriön sivuilta ja ladattavissa laitteisiin sovelluskaupoista nimellä Finland emojis.

Puutarhaihmisen tunnetiloista kertomiseen tarvitaan kuitenkin ihan omat emojinsa. Olkaa hyvä!


Laittamalla emojeita peräkkäin voi myös kertoa kokonaisia tarinoita. Emojien myötä sanattomassa viestinnässä on itse asiassa palattu tuhansien vuosien takaiseen kuvakirjoitukseen.



tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulukuun tähti

Blogiraadin valinta joulukuun tähdeksi on pikkuritarinkukka, Hippeastrum rutilum, joka on yksi vanhimmista huonekasveistamme. Brasiliasta kotoisin olevaa pikkuritarinkukkaa alettiin kasvattaa Euroopassa 1760-luvulla, Ruotsissa ja Suomessa se yleistyi 1830-luvulla etenkin maaseudulla ja työväestön keskuudessa. Tästä juontuvat myös lajista usein käytetyt nimet maatiaisamaryllis ja talonpoikaislilja, bondlilja ja fattigmanslilja.

Suomessa lajia kutsuttiin toisinaan myös yksinkertaisesti liljaksi tai niljaksi, Ruotsissa muun muassa nimillä äkta makar sekä gubben och gumman. Ruotsinkielisten parinimien taustalla on kasvin kukinto, jossa liljan muotoiset kukat ovat yleensä kaksittain, tosin hieman ujosti selät vastakkain. Nimi kvartalslija viitannee puolestaan useamman kerran vuodessa – jopa kvartaaleittain – toistuvaan kukintaan.

Kunnon maatiaiskasvin tavoin pikkuritarinkukka on helppo seuralainen, joka viihtyy ympäri vuoden ikkunalaudalla sekä tavanomaisella että suurpiirteisellä hoidolla. Omaa pikkuritariani lannoitan kesäisin silloin tällöin, mutta mikään ravinteiden suursyöppö ei maatiaisamaryllis ole.  Myös kastelun suhteen laji on vaatimaton, eivätkä venähtävätkään kasteluvälit näytä olevan haitaksi. Sen sijaan liika märkyys on maatiaisamarylliksen sipuleille tuhoisaa. Etenkin pimeään vuodenaikaan muutama lehti yleensä uuvahtaa kellastuen, mutta haitta on lähinnä esteettinen.

Monet joulukukat jäävät lyhytikäisiksi kausikasveiksi. Vaikka lyhytaikaisellekin ilolle ja tuttavuudelle on paikkansa, arvostan myös kasveissa enemmän monivuotista ja mutkatonta kumppanuutta. Pian lehtimättään joukosta kohoavat soukat kukkavarret, joiden päähän puhkeavat oranssinpunaiset, vaaleankeltaisin tähtisilmin tuikkivat kukat. Joulun tähti on syttynyt.

maatiaisamaryllis, pikkuritarinkukka
pikkuritarinkukka, maatiaisamaryllis