lauantai 17. joulukuuta 2016

Puutarhasuunnittelua

Tämä olikin kinkkinen, hän sanoi ja levitti auki edessään olevan paperin. Ilta-aurinko, pohjoiseen viettävä rinnetontti. Miten sellaisessa paikassa voi kasvaa mikään, isä sanoi esittäen kysymyksen pikemminkin itselleen kuin minulle. En yrittänyt vastata. Nurmikosta pitää tehdä erittäin tiheä ja käytävät päällystää kivillä, kastelun kanssa täytyy olla varovainen. Tiedätkö, että sen tuntee kun on tehnyt parhaansa, kun koittaa hetki jolloin piha on jätettävä luonnon armoille, jolloin on luotettava siihen että lopputulos toimii.
Mutta sehän on vain pelkkä piha, sanoin. Niin, isä sanoi, se on pelkkä piha.
Tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaita kritisoitiin muun muassa tiettyjen kaupunkien tai kustantamojen suuresta osuudesta. Viheralan ihminen ei moisiin pikkuseikkoihin takerru, vaan näkee teoksissa suuremman trendin: kahdessa kirjassa kuudesta sivutaan nimittäin puutarhasuunnittelua.

Peter Sandströmin Laudaturissa pihoja ja puutarhoja suunnittelee tilaustyönä kertojan isä, joka
- - piirsi ohuille arkkitehtipapereille, materiaalille, jota tilattiin Herlerin kirjakauppaan nimenomaan häntä varten, valtaville paperiarkeille, jotka toimitettiin rullille kärittyinä pitkissä pahviputkiloissa - - 
Prosessina Sandströmin kuvaama suunnittelu vaikuttaa yksinkertaiselta - ja luvalla sanoen välillä hiukan nurinkuriselta. Jos poika piirsi paperille rastin, olkoon siinä sitten kanukan paikka. Menneinä vuosikymmeninä myös mittatarkkuudeksi riitti summittainen suuntaa-antavuus.
Kun soon pantu paperille, soon oikeen, hän sanoi. Soon justihinsa sellaanen kun pitääkin olla.
Tekstistä ja sen takaa välittyy kuitenkin kuva ammattilaisesta, joka kuunteli asiakkaan toiveet, toteutti niistä toteuttamiskelpoiset ja kantoi vastuunsa työnsä jäljestä. Ammattilaisen tyyneydellä hän myös totesi hoidon puutteessa villiintymään ja rapistumaan päässeet työnsä tai kokonaan toteuttamatta jääneet suunnitelmansa.

Jukka Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista - jonka Baba Lybeck valitsi voittajaksi - vie kuvitteelliselle, mutta tosipohjaiselle päiväkirjamatkalle 1800-luvun alkupuolen Helsinkiin, jonne saksalainen Johan Carl Ludvig Engel on valittu uuden pääkaupungin uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Engel suunnitteli monia Helsingin ikonisimmista 1800-luvun empirerakennuksista, mutta hänellä riitti ymmärrystä kiven ja kaiverrusten lisäksi myös ulkotiloille.
Haluaisin perustaa puutarhan. Vaikea sanoa tarkkaa syytä tälle intohimolle, mutta hetkellinen se ei ole. Kirjakauppias Mayer on saanut toimittaa aiheesta kirjan jos toisenkin.
Opiskeltavaa Engelillä varmasti riitti. Etelä-Suomen olosuhteet poikkesivat odottamattoman paljon aiempien kotikaupunkien Tallinnan, Pietarin ja Berliinin suotuisimmista oloista. Pitkä talvi ja alituinen vilu vaivasivat niin perhettä kuin puutarhaa.
Ensimmäisestä kolmestasadastakymmenestä salkoruusun taimesta selvisi talven yli vain seitsemän. Nämä seitsemän ruusua ovat silmäteräni. Niiden sitkeä kauneus kesti talven koettelemukset niin kuin taisin itsekin kestää. Kaikki kasvattavat keskisessä Euroopassa salkorusuuja, koska on kuultu salaneuvos Goethen harrastaneen niitä puutarhassaan, mutta kuka saa ne kasvamaan täällä pohjoisessa?
Salkoruusuhan on aivan toinen laji, eikä ruusujen sukua ensinkään, mutta Engelin päiväkirjan ruusut tarkoittanevat tämän päivän kielelle käännettynä köynnösruusuja. Vaikka helsinkiläiset kurkkivat aidan yli nähdäkseen arkkitehdin puutarhan, eivät sinne istutetut eksoottisen oloiset kasvit saaneet osakseen varauksetonta ihailua, mikä sitten närkästyttikin Engeliä.
Tänään minulla oli puutarhavieraana kirkkoherra. Kun hän kumartui salkoruusujeni puoleen, en tiedä kumpaan hän keskittyi enemmän: tuoksuun vai piikkien varomiseen. Nenäni ei haista mitään, hän toisti kuin kottarainen. Vahinko hänen nenäänsä.
Arkkitehti Engelin päivätyönä olivat rakennukset, joiden piirustukset täytyi hyväksyttää itsellään keisarilla. Bulevardin puutarha oli sitä vastoin hänen oma yksityinen projektinsa, jossa hän saattoi toteuttaa vapaasti haaveitaan ja näkemystään - tai ainakin niin vapaasti kuin Suomen ilmasto antoi myöten.

Viikilän Engelillä oli arkkitehtinä varmasti näkemystä tilasta ja sen jakamisesta, näkymälinjojen avaamisesta ja sulkemisesta, muodoista ja väreistä, valosta ja varjosta. Oletettavasti hän hallitsi kovat materiaalit rakennusten lailla myös puutarhassa ja osasi ottaa huomioon muun muassa routimisen suunnitellessaan sinne kivimuureja, portaita, portteja ja aitoja. Kasvien ja kasvutekijöiden suhteen hänen tietonsa olivat kuitenkin puutteelliset. Kolmensadankymmenen epävarmasti talvehtivan kasvin tilalle vaihtoehtoja olisi kannattanut kysellä joltakulta puutarhoja työkseen suunnittelevalta - vaikka sitten siltä Sandströmin kirjan puutarhurilta.


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ankkajuoksua


Puolitoista kuukautta sitten kerroin Saksassa tapaamistani juoksuankoista, joita sain tosin ihailla lähinnä niiden pyrstöpuolelta.

Näitä vauhdikkaita etananjahtaajia on hankkinut puutarhaansa myös kaikkien pienviljelijöiden unelmavävy, bonderøven Frank.

Liikkuvaa kuvaa juoksuankoista on katsottavissa Tanskalainen maajussi -sarjan uusimman tuotantokauden jaksosta numero 11 aina loppiaiseen saakka.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Omaa parsaa


Näinä yltäkylläisen tarjonnan aikoina ruokakaupoissa on joulukuussakin kypsiä mansikoita ja tuoretta parsaa. Jatkuva saatavuus latistaa mielestäni monta ruoka-ainetta sesonkiherkusta lähinnä säilykkeen oloisiksi tuotteiksi.

Itse maltan odottaa omilla leveyspiireillämme kasvaneiden kasvisten satoaikaa.

Parsaa on viljelty maassamme jo viitisensataa vuotta, mutta useimmiten viljely on ollut hyvin pienimuotoista. Suurin osa kauppojen hyllyillä myytävästä parsasta onkin tuontitavaraa. Vaikka lämpimämmissä, pidemmän kasvukauden maissa satoa saadaan meihin verrattuna kolminkertainen määrä, riittää kotimaiselle parsalle kysyntää.

Suomessa parsaa viljellään ammattimaisesti lähinnä Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan tiloilla. Yksi pohjoisempi poikkeus on monipuolisen tuotevalikoiman liperiläinen Puromäen puutarha.

Puromäen tilan yrittäjän Hanne Kinnusen Parsaa omasta pihasta ilmestyi kuluvan vuoden tammikuussa Minervan kustantamana. Kirja paikkaa suomalaisten viljelyoppaiden parsapehkon kokoisen aukon. Sen viljely- ja kasvatusohjeet kumpuavat kirjoittajan omasta kokemuksesta ja soveltuvat niin ammattiviljelmille kuin parin juurakon kotipuutarhaan. Parsamaan perustamisen ja hoidon lisäksi tutuiksi tulevat yleisimmät lajikkeet ja sadonkorjuu. Mahdolliset ongelmat ja niiden ratkaisut tiivistetään näpäkäksi taulukoksi.

Kirjan viimeisillä sivuilla on toistakymmentä parsa- ja lisukereseptiä aina klassisesta hollandaise-kastikkeesta trendikkäisiin hortoherkkuihin. Monien ruokakirjojen parasta antia on niiden kuvitus. Myös tässä kirjassa joensuulaisten keittiömestareiden kehittelemien annosten valokuvat tuoksuvat ja tirisevät.

Muu kirjan kuvitus onkin sitten sekalaisempaa seurakuntaa, mikä johtunee osin siitä, että kuvat näyttävät useasta eri lähteestä poimituilta. Työvälineistä kertovassa luvussa tärkeimmäksi kaluksi mainitaan parsaveitsi. Puutarhan peruspakista moista ei löydy, joten olisin toivonut veitsestä sivulle maininnan lisäksi myös kuvan kaikille tutun Fiskarsin lapion sijaan.

Villiparsaa käsittelevässä kappaleessa kerrotaan, että "Joskus myös Suomessa näkee myynnissä erään luonnonvaraisena kasvavan kasvin (Ornithogalum pyrenaicum) versoja villiparsana." En tiedä miksi suomenkielinen nimi on jäänyt tästä kohden puuttumaan, kun sellainen lajille kuitenkin löytyy. Suomen luonnossa kasvia ei kuitenkaan tavata, sillä kuten jo pyreneidentähdikin nimestä voi päätellä, luontainen esiintymisalue on ihan muilla mailla.

Kirja on oiva viljelyopas, jonka selkeät ohjeet innostavat kasvattamaan herkkua itse - kunhan kevät koittaa.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Kasvilauluja




Olin viikko sitten kotikonserttissa, jonka punaisena - tai vihreänä - lankana olivat kasviaiheiset laulut. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, kasvit eivät ole mitenkään eriskummallinen laulunaihe. Etenkin herkät kukinnot ja huomaavat tuoksut ovat innostaneet niin säveltäjiä kuin sanoittajia. Eräästä kuuluisimmista kirjoitin helmikuussa.

Ruusut, kielot ja kukkivat tuomet ovat ilmiselvää laulujen ainesta. Männyt ja kuuset ovat juurtuneet niin kansanlauluihin kuin klassisiin kappaleisiin.

Mutta oletko kuullut laulua nukkahörtsöstä, nyylähaarikosta tai närvänästä? Onko kukaan innoittunut rohtonenätistä? Entä eivätkö myös kierumatara tai kärsäkoiso ansaitsisi omat viisunsa?

Liza Guzziballo ja Encore-orkesteri tarjosivat harmaaseen marraskuun iltaan valoa, vihreyttä ja vipinää ja nostivat parrasvaloihin näitä kasvimaailman unohdettuja lajeja.

Yhteen iloisesti elintilaa valtaavaan lajiin voit tutustua täällä ja lisää aiheesta lukea Liisa Kuusipalon kotisivuilta.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Salatut elämät



Kirjakaupan hyllyjen välissä samoillessani kuulin toisen kirjamaailman vaeltelijan tiedustelevan teosta, jossa kerrotaan puiden sieluista. Olin varma siitä, mitä hän tarkoitti. Kyseessä oli ilman muuta kirjasensaatioksikin sanottu saksalaisen Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä.

Jo aiemmin kirjoitin Seppo Vuokon kirjasta Latva pilviä piirtää, jossa pohdittiin puiden verkostoitumista, tiedon välitystä ja aistimaailmaa. Wohlleben menee kirjassaan pidemmälle ja syvemmälle. Hän puhuu puiden makuaistista, kiihtyneistä varoitushuudoista, mykistä yksilöistä.

Ihmismaailman termit tekevät monesta ilmiöstä tieteellistä selostusta helpommin ymmärrettävää. Silti vierastan muiden lajien ominaisuuksien tarkastelua ihmiselämän merkityksistä käsin ja kaikkien lajien elintapojen kuvaamista inhimillisin termein. Korvissani ja mielessäni särähtävät esimerkiksi ilmaukset, joissa "- - puut imettävät vauvojaan" tai "tekevät tarpeensa".

Ehkä puiden maailmaa on niin vaikea ymmärtää - ja sanoittaa - sen vuoksi, että niiden elintavat ylittävät monella tapaa käsityskykymme. Avaruudelliset ja ajalliset ulottuvuudet ovat huikeita: kymmeniä metrejä, satoja vuosia, miljoonia siemeniä. Myös yhteinen kieli puuttuu. Suomalaiseen painokseen alkusanat kirjoittaneen Anni Kytömäen sanoin
"Emme kuule juurten ja sienirihmastojen maanalaista kuhinaa. Emme haista lehtien ja neulasten puhkumia kemiallisia viestejä eli puiden rupattelua. Emme kuule, kun vesi nousee rungon sisällä - -"
Käsityksemme mukaan kasveilla ei ole aivoja ainakaan siinä mielessä kuin me ne tunnemme. Jollain tavalla ne pystyvät kuitenkin varastoimaan ja soveltamaan hankittua tietoa. Wohllebenin antaa kirjassaan esimerkin australialaisesta tutkimuksesta, jossa tuntokasvin lehdille tiputettiin toistuvasti vesipisaroita. Aluksi lehdet toimivat totuttuun tapaan sulkien lehtensä, mutta jonkin ajan kuluttua havaittuaan ärsykkeen haitattomaksi jättivät lehtensä auki. Yllättävintä kuitenkin oli, että tuntokasvit "muistivat oppimansa" vielä viikkojen kuluttua.

Ilman mystifioimistakin selvittämättömiä ilmiöitä puiden elämässä siis riittää. Esimerkiksi puiden vesitalous on säilynyt pitkään arvoituksena. Millä voimalla vesi nousee latvaan? Syntyykö juuristossa riittävän suuri paine vai lehdistössä tarpeeksi kova imu? Vuokon kirjassa ratkaisuksi löydetään veden pintajännitys, Wohlleben jättää lähdeviitteisiinsä nojaten asian avoimeksi.
"Monet kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille. Ehkäpä tiede on menettänyt yhden hyvän selityksen mutta samalla saanut uuden arvoituksen ratkottavakseen. Eikö se ole vähintäänkin yhtä hienoa?"
Puiden "tunteiden ja viestinnän" ohella Wohlleben käsittelee kirjassaan myös puiden ja muiden lajien suhdetta. Puut tarjoavat elinympäristön ja elämisen edellytykset monelle metsässä tai sen liepeillä asuvalle lajille. Ihmislajin kannalta erityisen merkitykselliseksi on viime vuosina nostettu puiden ja metsien tarjoama aineeton hyöty: metsässä oleskelun elvyttävyys.
"Hoitoalueeni suojelluissa lehtimetsissä liikkujat kertovat tuon tuostakin, että metsässä olo ilahduttaa sydäntä ja että he tuntevat olevansa siellä kuin kotonaan. Havumetsissä ei heidän mukaansa herää samanlaisia tuntemuksia."
Tässä havainnossa lienee kysymys Suomen ja Saksan metsien eroista. Keski-Euroopassa monet havumetsät ovat istutettuja, minkä metsässä kulkija Wohllebenin mukaan jollain tasolla myös aistii.

Saksalainen metsänhoitaja kun on, Wohlleben käyttää esimerkkilajeinaan enimmäkseen pyökkiä ja tammea, niiden elämänkiertoa, kumppaneita ja tuholaisia. Kohteliaasti hän kuitenkin viittaa myös Suomeen suomenkielisen painoksen esipuheessa:  "Aina kun juon aamukahvia, minä muistan Suomen metsät". 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Ikuiset kivet



Ihminen on onnistunut rakentamaan kivestä huikeita rakennelmia: Kiinan muuri, Egyptin pyramidit, Hadrianuksen valli...  Sukupolvien sitkeyttä ovat vaatineet myös pohjoisia peltolohkoja reunustavat kiviaidat.

Norjan Jærenissa vanhimmat kiviaidat ovat peräisin rauta-ajalta 1500 vuoden takaa. Jærenin kiviaidat on nähtävissä Ylen Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan. Kuva on kaappaus ohjelmasta.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Syyslehtiä


Jo keväällä kuului kummia. Postinjakajat pikakoulutettiin (?) nurmikonleikkaajiksi, lääkkeiden jakajiksi ja ruuan toimittajiksi. Syksyn tullen nurmikonleikkuu vaihtui sitten yhtä luontevasti (?) haravointipalveluksi. Ja näin se käy!

Postin sivuilla kerrotaan muun muassa, että
  • Haravointipalvelu käsittää kaksi käyntikertaa valitseminasi tiistaipäivinä syys-marraskuussa. Voit valita haravoinnille 30 tai 60 minuutin keston. Palvelu toteutetaan valitun ajan puitteissa asiakkaan haravalla.
  • Jos tiistaina sataa, tai haravointia ei jostain muusta asiakkaasta johtumattomasta syystä pystytä tekemään tiistaina, niin korvaava käynti pyritään tekemään perjantaina. 
  • Haravointipalvelu tilataan viimeistään viikkoa ennen ensimmäistä käyntiä.
Haravoinnin lisäksi Postin verkkokaupasta tai myymälästä voi tilata myös lehtien poisviennin.

Jollain tasolla ajatus Postista kuskaamassa lehtiä molempiin suuntiin on hyvin hupaisa. Vie mennessäs, tuo tullessas, haravoi siellä ollessas!

Toisella tasolla sitten taas ei naurata.

Kaikenlainen jakelun laajentaminen sopii luontevasti Postin toimintaan. Moni kaukana palveluista asuva, autoton tai mukavuudenhaluinen iloitsee saadessaan ruuat, lääkkeet, kirjaston kirjat tai suutarista noudettavat kengät suoraan kotiin. Tai vaikkapa keräyspaperin, lasit ja metallit pois kotoa. Nurmikon leikkaaminen tai haravoiminen on kuitenkin jotain ihan muuta.

Miten ruohonleikkureiden työntäjät on perehdytetty eri koneiden ominaisuuksiin? Onko heille teroitettu sitä, ettei puiden runkoja saa missään tapauksessa kolhia? Jaksavatko jakajat työntää leikkuria rinnepihalla kesähelteellä? Mitä jos sataa tiistaina ja perjantaina? Viedäänkö poiskuljetettavat lehdet biokeräykseen? Peräkärryssäkö? Käytetäänkö jätesäkit uudelleen vai ovatko ne kertakäyttötavaraa?

Ainakin jossain päin Suomea kysyntää niin nurmikonleikkuulle kuin lehtien haravoinnille kuulemma löytyy. Palveluntarjoajiakin mahtuisi lisää. Itse toivoisin, että Posti keskittyisi enemmän perustyöhönsä. Olisi hienoa saada ne tuoreet lehdet vaikka ennen puoltapäivää, satoi tai paistoi.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Taistoon käy!


En millään miellä puutarhaa taistelukentäksi, pikemminkin näen sen jonkinlaisena kaikkien lajien temmellyskenttänä. Silti ymmärrän hyvin sen suuren ärsytyksen ja turhautumisen, jonka liian vapaasti teutaroivat lajit toisinaan aiheuttavat. Ensimmäiset kanit ovat söpöjä, vilaukselta nähty peura vaikuttava ja pari kotiloa merkityksettömiä. Kun popsittua, katkottua, syötyä ja reijitettyä on enemmän kuin ehyttä, monen tarhurin eläinystävällisyys hautautuu syvälle menetetyn sadon ja kukinnan alle.

Aika vähän sodankäynnistä ymmärrän, mutta käsittääkseni strategia on kaiken a ja o. Ja strategian laatiminen taas edellyttää vastapuolen tuntemista. Kasvukauden päätyttyä tihulaisten sielunelämään voi perehtyä ajan kanssa ja kiihkottomasti.

Päivi Korpivaara on paneutunut kotiloiden torjuntaan Docendon tänä vuonna julkaisemassa kirjassa Piha puhtaaksi lehtokotiloista. Korpivaara tietää mistä kirjoittaa: hän on itse onnistunut selättämään kotilo-ongelman omalla pihallaan diplomi-insinöörin täsmällisyydellä ja harrastajapuutarhurin sitkeydellä. Kirja on koottu samoista aineksista. Tutuiksi tulevat kotiloiden biologia, elintavat ja luontaiset viholliset. Suurin osa kirjasta keskittyy kuitenkin erilaisiin torjuntakeinoihin - ja mikä parasta - kokemuksiin niiden toimivuudesta.

Esteet, karkotteet, ansat ja viholliset käydään kattavasti läpi, ja muun muassa pienoisjänniteaidan rakentamiseen annetaan tarkat, kuvalliset ohjeet. Pitkään myynnissä olleen ja yleisesti etanoiden ja kotiloiden torjuntaan suositellun Mesurol-etanasyötin käyttö tyrmätään kirjassa sen sijaan aiheellisesti. Valmisteen sisältämä metiokarbi on erittäin myrkyllistä linnuille ja pölyttäjille. Myös hyöty nimenomaan kotiloiden torjunnassa on ollut kyseenalaista.

Yhdeksi tehokkaimmista karkoituskeinoista todetaan suomalainen innovaatio koivutisle. Miksi siitä ei sitten ole tullut vientimenestystä? Ja koska juuri eilen satuin kirjoittamaan maatalouskemikaalien valmistamisen keskittymisestä, on pakko lainata tähän kirjan vastaus ihmettelyyn.
"Syynä on, että koivutisle on pienen alaveteläisen Charcoal Finland Oy:n innovaatio. Esimerkiksi glyfosaatin patentti on jo 1970-luvulta ja siitä valmistettu RoundUp on Monsanto-yhtymän tuote. Se pystyy paremmin lobbaamaan, saamaan myyntiluvat ja tuotteensa markkinoille - -"

Saattaa hyvinkin olla, että ajan kanssa esimerkiksi rastaat ja varislinnut oppivat syömään kotiloita siinä määrin, että löytyy jonkinlainen luontainen tasapaino. Tätä nykyä tarmokkaimmiksi kotiloita jahtaaviksi lintulajeiksi kirjassa mainitaan myskisorsa ja intialainen juoksuankka. Noihin viimeksi mainittuihin tutustuin itse ensi kertaa kesällä saksalaisessa puutarhassa. Vauhdikkaita ja virtaviivaisia olivat, kuvaankin sain usein vain selkäpuolen.





lauantai 29. lokakuuta 2016

Syytettyjen penkillä



Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki
(Kaarlo Kramsu 1878)

Pari viikkoa sitten sadat kansalaisjärjestöt järjestivät symbolisen oikeudenkäynnin Hollannin Haagissa. Syytettyjen penkillä – tosin poissaolevana – oli yhdysvaltalainen jättiläisyhtiö Monsanto, jota syytettiin ei sen vähemmästä kuin ekologisesta suurtuhosta.

Monsanto on maatalouskemikaalien ja muuntogeenisten siementen suurtuottaja. Sen lisäksi Monsanton nimi liitetään usein vanhojen, paikallisten viljelylajikkeiden katoamiseen ja pienviljelijöiden ahdinkoon monissa eri maissa.

Maissi on maailman eniten viljelty kasvi, joten on helppo ymmärtää, miksi juuri se kiinnostaa erityisen paljon myös siementuottajia ja jalostajia. Maissia on viljelty Etelä-Amerikassa lähes 10 000 vuotta onnistuneesti ilman kaupallisia toimijoita. Meksikon nykyiset 59 alkuperäislajiketta ovat kuitenkin vaarassa, mikäli geenimuunnellun maissin kaupallinen viljely sallitaan. Suuri huoli kohdistuu etenkin tuulipölytteisen maissin alkuperäiskantojen säilymiseen puhtaina, sillä siitepöly kulkeutuu kauas.

Jättiyritysten kaupat ja fuusioitumiset keskittävät viljelyhyödykkeiden (tai -haitakkeiden!) valmistusta edelleen yhä harvemmille yrityksille. Syyskuussa löivät kättä päälle kemikaalijätit Bayer ja Monsanto. Yritysten lailla vähenee myös viljelylajikkeiden määrä. Omavarainen maatalous ja siementuotanto ovat yhä useammin vaihtuneet riippuvuussuhteeseen yhtiöiden patenttilajikkeista.

Käytännössä muuntogeenisten kasvien viljely edellyttää suurempaa kemikaalien käyttöä. Maailman terveysjärjestö WHO:n todennäköisesti ihmisille syöpää aiheuttavaksi aineeksi luokittelemasta glyfosaatista kirjoitin jo aiemmin huhtikuussa. Rikkaruohojen torjuntaan käytettävä glyfosaatti sai EU:ssa kesällä jatkoaikaa, ja käyttö on uudelleen katkolla vuoden 2017 lopulla. Mikään ei kuitenkaan estä valtioita rajoittamasta itse aineen käyttöä: Hollanti, Sri Lanka ja Malta ovat jo kieltäneet glyfosaatin.

Maailmanpolitiikan arkipäivää: Myrkkyjä maataloudessa on toistaiseksi kuunneltavissa kokonaisuudessaan täältä. Aihetta käsitellään ohjelmassa noin 18 ensimmäistä minuuttia.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Mäntyhonkapetäjä


Suomen kieleen ja sanoihin tykästyneenä yksi lempiohjelmiani on Yle Radio 1:n Aristoteleen kantapää. Ohjelmaa isännöi Pasi Heikura, jonka mukaan kyseessä on "hiuksiahalkova pilkun viilaus- ja höyläysohjelma sitaattien, lentävien lauseiden ja sananparsien maailmasta". Sitaattien ja sananparsien ohella Heikura kaivelee vieraansa kanssa usein myös sanojen alkuperää. Tänään luupin alle joutuivat havupuut, ja luupin varressa oli Kotimaisten kielten keskuksen sanaston asiantuntija Kirsti Aapala.

Arvaatko mitä yhteistä on männyllä ja männällä?
Oletko koskaan istuttanut hongan taimia?
Tiedätkö mikä on saksankuusi tai ulkomaannäre?
Entä elämänpuu?

Jos et päässyt puusta pitkälle tai arvaukset menivät päin mäntyä, Aristoteleen kantapään jakson "Havupuiden nimet männystä petäjään" voi kuunnella tästä.

Lehtipuiden nimistöä pohdittiin samaisessa ohjelmassa jo toukokuussa.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Latva ja juuri


Vaikka kasvukausi kului vihreällä ulkopalstalla, ennätin toki lukea myös vihreitä kirjoja. Yksi kiintoisimmista oli Seppo Vuokon Latva pilviä piirtää.

Meitä jokaista suomalaista kohden metsissämme kasvaa 15 000 puuta. Olemme katajainen kansa, metsästä kotoisin. Siksi onkin kummallista, ettei puukirjallisuutta ole kirjoitettu enempää, etteivät kirjastojemme hyllyt notku puutaruja, -tietämystä, -runoja, -viisautta, -satuja ja -sivistystä.

Seppo Vuokon kirjaa voisi ulkoasunsa ja nimensä perusteella luulla runoteokseksi. Kirjan mottokin on Jaakko Haaviota:

          Terve veljeni koivu! Kaikki koivut ja maa!
          Hulluudestaan ei toivu / puita ken rakastaa.

Sisältö on kuitenkin mitä suurimmassa määrin asiaa: tiukkaa tietoa alkaen puun määritelmästä ja evoluutiosta, biologiaa ja elintoimintojen esittelyä, tuholaisia ja puuaineksen teollista käyttöä. Vuokon teksti sisältää valtavan määrän mikro- ja makrotason tietoa. Kirja vaikuttaakin pyrkimykseltä vastata tyhjentävästi maallikon kysymykseen "Puu - mikä se on?"
 
Moisen vastauksen pituus ja siihen sisältyvän informaation määrä voisi hengästyttää. Yli 30 vuoden kokemus radion Luontoillan asiantuntijana on kuitenkin koulinut Vuokon selittämään ilmiöitä ja vastaamaan kysymyksiin niin, että tavallinen luontoharrastajakin jaksaa pysyä mukana. Toisaalta aineiston laajuus pakottaa myös kompromisseihin. Kasvitieteilijänä Vuokko on omimmillaan ja perusteellisimmillaan puun biologiaa käsittelevissä luvuissa. Niihin verrattuna kirjan loppuosan osuudet puiden tuholaisista tai ihmisen tavoista käyttää puuta jäävät vähemmälle.

Erityisen kiinnostavaa sisältöä ovat maininnat ja pohdinnat vielä melko vähän tutkitusta ja tunnetusta puiden verkostoitumiskyvystä. Miten puut tunnistavat saman lajin? Miten ne suhtautuvat toisiinsa? Lähettävätkö puut toisilleen tietoa juuriensa välityksellä? Muodostavatko puiden juuret metsän tietoverkon, forest wide webin, toimivatko juuret puiden kuitukaapeleina? Entä ymmärtävätkö eri lajit toistensa kieltä? (Muun muassa näistä aiheesta olen lukemassa toista teosta, johon palaan myöhemmin. [Tuov. huom.])

Kirjansa viimeisillä sivuilla Vuokko pohtii metsien ekologiaa, puiden ja metsien tulevaisuutta sekä ilmastonmuutoksen vaikutusta ja puiden sopeutumiskykyä. Mielenkiintoinen yhteensattuma - tai hätkähdyttävä muutoksen nopeuden kuvaaja - on tapaus misteli. Kirjassaan Vuokko toteaa, että "Suomessa misteliä ei kasva, mutta se menestyy jo Tukholman seudun lehtipuissa." Aivan samoihin aikoihin kirjan julkaisun kanssa Turun Sanomat julkaisi uutisen mistelin löytymisestä Ruissalon poppeleista.

PS
Kirjan lopussa mainitaan, ettei siihen tiukan aikataulun vuoksi ehditty sisällyttää hakemistoa, mutta se on ladattavissa kustantajan Maahengen sivuilta. Aikataulun tiukkuus näkyy harmittavasti sivuilla myös joissakin muissa yksityiskohdissa. Mistä kiire sitten johtuukin, lukijana toivoisi, että ansiokkaasti kirjoitettu ja hienosti kuvattu teos saisi myös ansaitsemansa viimeistelyn.


Ja vielä lisäys 23.10.
En ole yksin assosioidessani Vuokon kirjan sen ulkoasun ja nimen perusteella runolliseksi teokseksi. Päätin nimittäin käyttää taannoin saamani kirjakaupan lahjakortin tähän kirjaan, ja tiedustellessani sitä myyjältä, hän suuntasi jämerästi runo- ja aforismihyllylle.


torstai 26. toukokuuta 2016

Ulkopalstalla

kasvimaa, multa, kylvö

Kasvukauden alettua Tuovinpalsta on siirtynyt ulos.


Puutarhaelämää voi kuitenkin seurata myös kerran kuussa päivittyvässä Kodin Pellervon blogissani Mullan lumo.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Ihme puu

Kevätkiireiden keskellä jää katsomatta ja kuuntelematta monta hyvää ohjelmaa. Niin kuin usein ennenkin, pelastus löytyy Areenasta.

Ylen luontovuoden Ulos luontoon Kevätseuranta -sarjan viime viikon jaksossa tutkistellaan puiden ihmeellisyyksiä. Toimittajien vieraina puun latvassa ja juurella on joukko varsinaisia alan eksperttejä: erikoistutkija Taina Pennanen LUKEsta, puuasiantuntija Juha Raisio Helsigin kaupungin rakennusvirastosta sekä tutkija Anna Lintunen ja tutkijatohtori Tuomo Kalliokoski Helsingin yliopistosta.

Ohjelmassa valotetaan puiden biologiaa varsin kansantajuisesti ja konkreettisesti. Jos putkilosolut, mykorritsat, hiilet ja sokerit eivät ole kirkkaana muistissa, sopii jakso loistavasti keväiseksi preppauskurssiksi siitä, mitä metsässä ja puutarhassa oikein tapahtuu ja miten puu toimii.

Ihmetyksen ohella puut herättävät myös kunnioitusta. Itse olen tavannut kaksi erityisen kunnioitettavaan ikään ehtinyttä puuvanhusta - toisen tosin enää vain vuosilustokiekkona.

Niemijärven Nestori, vanha puu

Puun ja ihmisen kalenterimerkintöjä Ilomantsilaisen Niemijärven Nestorin lustoissa. Nestori syntyi vuonna 1481 ja kaadettiin vuonna 1981 563 vuoden iässä.

vanha puu

Pyhä-Häkin kansallispuiston Vanhan ison puun kasvu on loppunut jo vuosia sitten, mutta komea kelo seisoi pystyssä ainakin vielä viimeksi tavatessamme. Vähän matkan päässä sijaitseva Uusi iso puu sen sijaan jatkaa kasvuaan, mutta se onkin syntynyt vasta seuraavalla vuosisadalla, vuonna 1641.

Nopeiden ja alituisesti vaihtuvien elämysten sijaan vanhat puuyksilöt tarjoavat pysyvyyttä ja vakautta. Ihmiselämää pidemmän elinkaaren vierellä kiire hiipuu ja oma oleminen asettuu vuosien ja vuosisatojen perspektiiviin. Sen vuoksi ei ole mitenkään kummallista, että juuri vanhat puut ovat meille tärkeitä kotipiirin ja asuinalueen kiinnekohtia historioineen ja niihin liittyvine tarinoineen.

Kevätseurannan jakso Puisevia ihmeellisyyksiä löytyy täältä. Ja tämän kanssa ei ole kiire. Areenan mukaan sarjan jaksojen katseluaika päättyy nimittäin 1.1.2100.

PS
On ohjelmassa yksi hoppuinenkin, nimittäin kasvuaan aloitteleva herne.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Toukokuun tähti


orvokki, Viola

Toukokuun itseoikeutettu tähti on kevättorin ilopilleri, vuodesta toiseen myydyimpien kesäkukkien kärkisijoilla keikkuva orvokki.

Tänä vappuna meitä itäsuomalaisia hellii lähes parinkymmenen lämpöasteen kevätsää, mutta monena vuonna Valpuria on juhlittu räntäsateessa. Orvokille kelpaavat kuitenkin kaikenlaiset kevätkelit, eikä sen kukinta hyydy muutaman asteen öiseen pakkaseenkaan.

Nyt myytävien orvokkien siemenet on kylvetty kasvihuoneisiin tammikuussa. Urakka on ollut melkoinen, sillä orvokkiruukkuja tuotetaan vuosittain reilusti yli 10 miljoonaa kappaletta. Näistä suurin osa kuuluu isokukkaisten tarhaorvokkien Viola Wittrockiana-Ryhmään. Etenkin amppeleissa yleinen on myös Viola Cornuta-Ryhmän soma pienikukkainen tarhasarviorvokki.

Monissa kielissä orvokin nimi on samaa juurta violettia väriä tarkoittavan sanan kanssa. Ranskan kielessä orvokki on violette ja väri violet, englannissa violet ja violet, ruotsissa viol ja violett ja saksassa Veilchen ja violett. Suomessa kukkanen sain monen muun kasvin lailla nimensä Elias Lönnrotilta, joka muunsi kansan käyttämän nimen "orvon kukka" orvokiksi.

Vuonna 1913 orvokin vanhaa nimeä käytti Uno von Schrowe kääntäessään saksalaisen yleisneron ja kirjailijan Johann Wolfgang von Goethen runon Das Veilchen Orvon-kukaksi.
Niityllä kasvoi kukkanen,
Se pieni, hellä kaunoinen
Ol halpa orvon-kukka. - - 
Nykyiset monenkirjavin röyhelöhamien koristautuneet lajikkeet ovat kaukana orvokkien luonnonlajien vaatimattomista niittykukkasista. Hiljaisen hempeyden sijaan nämä vappukukkaset pursuavat iloa, väriä ja tulevaa kesää.

orvokki, Viola


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kitee vai Laitila?

nurmikko

Helsingin Sanomien Teeman 2/2016 aiheena olivat Suomen murteet ja heimot. Artikkelissaan Länsi vs. itä toimittaja Ilkka Malmberg tarkasteli läntisen ja itäisen Suomen eroja muun muassa vertailemalla Laitilan kuntakuvaa Kiteeseen ja laitilalaisten mentaliteettia kiteeläisten meininkiin. Yksi lopputulemista on nähtävissä jutun pääkuvassa.

"Paikat olivat kunnossa, pientareet leikattu, nurmikot kuin golfkenttiä. Ei niinkään itsen vuoksi, sanoivat laitilalaiset, mutta naapurien. Naapurien vuoksi.
Niinpä laitilalaiseen äänimaisemaan kuuluu naakkojen ohella ruohonleikkurien pauhu. Ja työ tehdään tarkasti, joutomaillakin oli ajeltu aivan puiden runkojen ympäriltä."

Kiteellä taas "Parturireissu oli jäänyt väliin. Voikukka ja peltokanankaali täplittivät maiseman keltaiseksi."

Leikatut nurmikot ovat kuuluneet piha- ja puutarhakuttuuriimme siitä lähtien, kun koneellinen nurmenleikkuu yleistyi. 1800-luvulla "nurmenleikkuu-koneet" olivat vielä harvojen huvia ja ylellisyyttä, ja suurin osa pihaheinikoista niitettiin käsivoimin viikatteella tai syötettiin vasikoille tai lampaille. Varsinaisen puutarhanurmen perustaminen ja hoito vaati sekä varallisuutta että työtunteja, mihin suurimmalla osalla kansasta ei ollut mahdollisuutta.

Jos ei voi täten nurmikoitansa hoitaa, on parhain, ett’ ei koetakaan rehennellä somilla nurmikoilla, vaan antaa kukkasien olla pääasiana ja kylvää ainoastansa puntarpää-heinää nurmikoihin. (Mathilda Langlet 1885)

Jopa kliinisyyteen asti siisteyttä arvostavassa puutarhakulttuurissamme nurmikko on usein edelleen hoidon tason mittari. Mitä lyhyempi, tuuheampi ja smaragdinvihreämpi, sitä parempi. Tai varsinaissuomalaisittain ainakin parempi kuin naapurin aidan takana.

Lyhyeksi leikatulle nurmelle on paikkansa viheralueen rauhoittavana ja tasoittavana elementtinä. Ympäristön monimuotoisuutta nurmikko ei sen sijaan lisää, eikä alinomaa parturoitava kasvusto tarjoa sen enempää ruokaa kuin suojaa puutarhassa tuikitarpeellisille pölyttäjille. Myös fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja ylläpidon työmäärää pohdittaessa nurmikko on heikoilla.

Kun tämän kasvukauden ensimmäinen ruohonleikkuukerta on vielä edessäpäin, kannattaakin pohtia voisiko (postinjakaja) jättää osan nurmikosta leikkaamatta. Vaikka parina alkuvuonna kasvusto olisikin lähinnä kiteeläisten voikukkaa ja kanankaalia, ponnistaa maaperän siemenpankista vähitellen muitakin lajeja, joiden tunnistamiseen ja tuoksutteluun voi käyttää vaikka sen ruohonleikkaamisesta säästyneen ajan.

niitty, päivänkakkara




perjantai 22. huhtikuuta 2016

Vihreät niityt

Viimeisessä vuoden 2015 puutarhakirjasadon laaria penkovassa postauksessa oli esittelyssä eräästä englantilaisesta puutarhasta kertova kirja Highgrove - An English Country Garden. Tuolloin lupasin palata kirjaan ja Highgroveen vielä uudemman kerran, ja tämä aika tuli nyt, sillä...

...televisiossa näytettiin eilen dokumentti pitkän linjan luomuviljelijästä ja luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujasta. Juuri tämän nimenomaisen viljelijän sanomiset tuntuvat saavan hänen asemansa vuoksi erityistä painoarvoa. Dokumentissa kerrotaan kuitenkin myös alkuvuosien uskottavuusongelmista ja vähättelystä, jotka moni muu luomuviljelyn edelläkävijä valitettavan hyvin tunnistaa. Muun muassa maailman ympäristöongelmat ovat kuitenkin muuttaneet yleistä suhtautumista luomuviljelyyn, ja tällä hetkellä dokumentin luomutilankin menetelmät ja käytänteet kiinnostavat kaikenlaisia viljelijöitä.

Kyseinen luomuviljelijä oli Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa prinssi Charles, ja esittelyssä hänen Tetburyssä sijaitseva tilansa Duchy Home Farm. Dokumentti Prinssi ja maanviljelijä löytyy Ylen Areenasta, ja se lähetetään uusintana 5.4. klo 20.00 Yle Fem -kanavalla. Ohjelman pääpaino on maatilamittakaavan luomuviljelyssä, mutta luomun syyt ja seuraukset, pohja ja perusteet pätevät yhtä lailla kasvimaalla ja puutarhassa.

Duchy Home Farm on osa Highgrovea, prinssi Charlesin Tetburyn maaseutukotia. Highgroven päärakennus vilahtelee välillä dokumentissa, mutta maanviljelyyn keskittyvässä ohjelmassa puutarhaan ei kurkisteta. Tilanpidossa valitun linjan mukaisesti myös Highgroven puutarhaa hoidetaan kuitenkin täysin luonnonmukaisin menetelmin.

Highgrovessa on monta erilaista puutarhatilaa. Ruusukäytävien, perennapenkkien, hedelmätarhojen ja muiden perinteisesti englantilaisiin puutarhoihin yhdistettyjen elementtien ohella Highgrovella on myös villimpi puolensa. Yksi Highgroven kuuluisimmista osista on sen niityt.

Aivan kuten Suomessa, maatalouden ja maankäytön muutosten myötä myös Britanniassa niityt ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä radikaalisti. Tällä hetkellä jäljellä arvioidaan olevan noin prosentti vuonna 1940 saarivaltiota läikittäneistä niityistä. Niittybiotooppien määrän romahtamisen myötä myös monet niittyjen lajit ovat vähentyneet roimasti, muun muassa perinteisten englantilaisten niittylajien aurankukan ja ruiskaunokin kannat ovat taantuneet.

On sanottu, että kestää tuhat vuotta luoda keskiaikainen heinäniitty. Highgroven niityt suunnitellut luonnontieteilijä Miriam Rotschild lupasi kuitenkin luoda jäljennöksen tavoitelluista ikiaikaisista niityistä 15 vuodessa.

Highgroven niityt perustettiin siemenseoksella, joka sai kuvaavan lempinimen The Gloucestershire Farmer's Nightmare Mix, "Maanviljelijän painajainen". Vaikka luonnonlajit eivät monokulttuurisilla viljelyksillä ilahduttaisikaan, on niillä tärkeä tehtävänsä ekosysteemissä. Yksittäisten lajien ja niiden painajaismaisuuden tarkastelun sijaan niin puutarhurille kuin maanviljelijälle onkin usein hyödyllisempää isompien kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmottaminen. Oman näkemykseni mukaan tämä on myös edellytys tarhurin mielenrauhalle.

Kolmessakymmenessä vuodessa Highgroven niittylajisto on vakiintunut, ja alueelta  kerätään siemeniä myytäväksi yhä uusien niittyjen perustamista varten. Ylläpidossa hyödynnetään perinteisiä niitynkäyttötapoja. Koska moni niittylaji hyötyy kevyestä maan pinnan rikkomisesta, niittämisen ja sadonkorjuun jälkeen alueella laidunnetaan teräväsorkkaisia lampaita. Myös myyrien kaivamat keot tarjoavat niittykukkien siemenille paljasta pintaa, joten myyrätkin ovat "siedettyjä, mutta eivät rohkaistuja".

Prinssi Charlesin aloitteesta kuningatar Elisabethin kruunajaisten 60-vuotisjuhlavuonna 2013 eri puolille maata perustettiin 60 kruunajaisniittyä.

niitty, unikko


maanantai 18. huhtikuuta 2016

Glyfosaattia lautasella?

glyfosaatti, kasvinsuojelu

Euroopan parlamentti äänesti äskettäin glyfosaatin käytön linjauksista. Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen yhdistämällä pääkirjoitussivun otsikossa (15.4.2016) raflaavasti kotipuutarhurin ja glyfosaatin samaan lauseeseen. Koko Helsingin Sanomien pääkirjoitus löytyy täältä.

Moni puutarhuri tuntee glyfosaatin kotoisasti sen yhden valmistajan lanseeramalla kauppanimellä "rounduppina". Glyfosaattia tehoaineena sisältävä ja tehokkaasti markkinoitu Roundup on ollut pitkään erityisesti maatalouskemikaalien ja geenimuunneltujen lajikkeiden kehittäjänä tunnetun Monsanton päätuote. Suomessa kotipuutarhureille valmistetta on ollut tarjolla muun muassa nimikukkasilla "Ei rikkoja puutarhassa", "Roundup Piha", "Roundup Bio" ja "Roundup Garden".

Vuonna 2014 kaikista Suomessa myydyistä kasvinsuojeluaineista 80 % käytettiin rikkakasvien torjuntaan. Yleisimmin käytetty ja eniten myyty tehoaine oli juuri glyfosaatti. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin ylläpitämästä kasvinsuojelurekisteristä löytyy tällä hetkellä kaiken kaikkiaan 53 glyfosaattia sisältävää valmistetta. Tukesin sivuilta löytyy myös tämä glyfosaatin myyntimääriä vuosina 1976-2014 kuvaava käyrä.



Glyfosaatin maine ja teho kaiken vihreän tappajana perustuu kasveille tärkeän entsyymin toiminnan estämiseen. Koska kyseistä entsyymiä ei ole ihmisessä, on aineen otaksuttu olevan ihmisille vaaratonta. Jo nyt on kuitenkin havaittu yhdisteen säilyvän maassa luultua pidempään. Epäilyksiä glyfosaatin yhteydestä sikiöiden epämuodostumiin, munuaisvaurioihin ja gluteeniyliherkkyyteen on myös esitetty.

Maaperä, eliöt ja bakteerit muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka kaikkia toimintoja ja yhteyksiä ei edelleenkään tunneta. Kemikaalien käytön historiassa on monia surullisenkuuluisia esimerkkejä valmisteista, joiden todellinen luonne ja lopulliset vaikutukset selvisivät turhan myöhään.

Aikoinaan puistopuutarhuriksi opiskellessani opintoihin kuului pakollinen kasvinsuojelututkinto. Luomuviljelijälle kemikaaliyhdisteiden pänttäyksen hyöty jäi kyseenlaiseksi - jollei siksi sitten lasketa oman viljelytavan mielekkyyden vahvistumista. Aiheellisesti myös Suomen Luomuliitto otti kantaa Euroopan parlamentin äskettäiseen käsitykseen glyfosaatin käytöstä. 14.4. julkaistu tiedote löytyy muun muassa liiton sivuilta täältä.

Ilmankin tulee toimeen.


maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ruokapöydässä

kotitarveviljely

Olin viikonloppuna puhumassa mukavassa tapahtumassa, Joensuun kampusviljelijöiden järjestämässä ja kaikille avoimessa Kaupunkiviljelyn ABC-päivässä. Myös seura oli ensiluokkaista, sillä muut luennoitsijat olivat pitkän linjan luomuvihannesviljelijä, Pikkunupun Pjotr Houtbeckers sekä Joensuun kasvitieteellisen puutarhan Botanian ylipuutarhuri Yrjö Vähäkallio.

Kampusviljelijät olivat luomu- ja hyötyviljelypainotteisella tapahtumallaan hyvällä ja tärkeällä asialla. Oman ruuan kasvattaminen kun on niitä harvoja asioita, jonka mielekkyyttä ei tarvitse kyseenalaistaa. Sen lisäksi, että voi päättää mitä kasvattaa, voi myös itse päättää miten kasvattaa. Syötävän sadon lisäksi tarhuri saa syvän yhteyden ja hyvän ymmärryksen elämän perusasioihin. Siksi kokonaisekologisin ja eettisin ruoka tuotetaankin usein lähellä, luomuna, omalla kasvimaalla, palstalla ja parvekkeella.

Vuosia sitten Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa käydessäni ulos puutarhaan oli katettu jokapäiväinen ruokapöytämme. Tasapainoisen ruokavalion takaamiseksi pöydässä kasvoi viittä kotoista lajia: kauraa, rypsiä, härkäpapua, porkkanaa ja mansikkaa. Laskennallinen päivittäisen 2000 kalorin tarve täyttyi näillä lajeilla vajaan neljän neliön viljelyalalla. Mikäli ruokavalioon sisältyisi lihaa, pitäisi ruokapöytää jatkaa reilusti.

Suomessa ruokapöydille riittää toistaiseksi kasvutilaa ja jatkopaloja. Peltoa riittää viljelyyn, vettä kasteluun ja tekniikkaa hyödynnettäväksi. Loppujen lopuksi koko maapallon ruokapöytä on kuitenkin kaikkien yhteinen. Viime viikolla oman ruuantuotannon merkitystä globaalissa maailmassa pohdiskeli ykkösaamun kolumnisti Outi Toivanen. Mikäli ohjelma jäi tuolloin kuuntelematta, löytyy Toivasen kolumni Yhdysvaltain hedelmäkori kuivuu edelleen Ylen Areenasta.


Lisäys 12.4.

Kuin jatkona eiliseen keskusteltiin radiossa tänään aiheesta Pelastaako omavaraistalous maailman? Studiossa aiheen parissa olivat toimittaja Sari Valto, tietokirjailija ja filosofi Ville Lähde sekä toisinajattelija, valtimolainen Lasse Nordlund.

Nordlund on tunnettu elämästään lähes täydessä omavaraistaloudessa, jossa niin ruoka, tarvekalut kuin huvitukset tuotetaan itse. Hänen laskelmiensa mukaan ihmisen koko vuoden aikana tarvitsema ravinto pystytään tuottamaan viiden aarin intensiivisellä viljelyllä sekä luonnonantimien keruulla.

Ohjelma löytyy täältä.



 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Yrttien ylistys

puutarhakirja, yrtit

Toinen tämän kevään Otavan puutarhakirjojen uudelleenjulkaisuista on todellinen retrolöytö ja oman alansa klassikko, Annemarta Borgenin Minun yrttini.

Borgen on norjalainen kirjailija, joka eli vuosina 1913-1988, ja Minun yrttini hänen ainut suomennettu teoksensa. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1977 ja seuraava painos parikymmentä vuotta myöhemmin. Tänä vuonna ilmestynyt kolmas painos on saanut uudet kannet - sisältö on sen sijaan pysynyt kaikissa painoksissa täsmälleen samana.

Alaotsikkonsa mukaisesti kirjassa kerrotaan yrttien historiasta ja viljelystä sekä annetaan ohjeita niiden käytöstä. Nykypuutarhakirjallisuuden joukossa vaatimattomalta vaikuttava kirjanen sisältää maustekasveista harvinaisen paljon täsmällistä tietoa hauskasti kirjoitettuna.
Jätän aina yrttitarhaani muutaman kuminayksilön kasvamaan täysikasvuiseksi, kukkimaan ja tekemään hedelmää kahdestakin syystä: siksi että niiden runsas kukkahuntu on kuin punertavanvalkoinen pilvi kaiken vihreän yllä, ja siksi, että on niin hauska kun keittiön sinisellä hyllyllä on omia kuminoita meripihkan värisissä lasipurkeissa.
Omien viljelykokemustensa lisäksi Borgen kirjoittaa yrttien historiasta, kasvitieteestä, kansanparannuksesta ja ravintofysiologiasta. Välillä teksti etenee muistiinpanomaisina merkintöinä, välillä sukelletaan legendojen, tarinoiden ja muinaisten roomalaisten pariin tai piipahdetaan Borgenin omiin lapsuusmuistoihin. Ääneen pääsevät niin Hippokrates, Shakespeare, gotlantilainen taloudenhoitaja kuin kiinalainen kokki.

Monia tuttuja kasveja on hyödynnetty menneinä vuosisatoina mitä moninaisimpiin tehtäviin, ja etenkin maustekasveilla on uskottu olevan kosolti voimallisia, parantavia ja ennustavia ominaisuuksia. Yrteistä on löytynyt apu niin mustasukkaisuuteen, raskauden toteamiseen kuin menninkäisten näkemiseen. Käyttötiedot ja -tavat ovat olleet tulkitsijoiden ja parantajien salaista tietotaitoa, mikä on vahvistanut heidän asemaansa yhteisössä.

Niin viljeltyjä kuin luonnosta kerättyjä yrttejä on kuitenkin aina käytetty myös maallisempiin tarkoituksiin. Luonnonantimet ja hyötytarhan lajit ovat täyttäneet vatsaa, maustaneet ruokaa ja monipuolistaneet ravintoa. Myös Borgenin kirjassa syöminen ja yrttien käyttö ruuissa on tärkeässä osassa. Osa kirjan resepteistä herättää lähinnä historiallista mielenkiintoa, mutta moni on aivan käypä 2000-luvun keittiöönkin.
Joka ikisenä päivänä läpi kesän ja pitkälle syksyyn tuodaan suuri vanha ruskea savivati valkeaksi kuuratulle keittiönpöydälle, kaikenikäisten, ruskettuneiden, terveiden ja nälkäisten nuorten ihmisten eteen. - - Sitten he syövät ja syövät, niin kauan kun vadissa on salaattia.
70-luvun yrttikirjassa ei ole ainuttakaan kuvaa. Värit ja tunnelma ovat silti läsnä.
Vihreän seassa kimmeltää kultaa, tuoreita kehäkukan terälehtiä. Tummansinisiä iisopinkukkia ja pieniä punaisia ruusun terälehtiä on myös mukana - - Kourallinen pieniä valkoisia kirvelinkukkia, kuin ohuena lumikerroksena, koristaa salaattia - - 
Borgen tuntee aiheensa niin käytännössä kuin teoriassa. Perehtyneisyys näkyy myös viimeisten sivujen vakuuttavassa kirjallisuusluettelossa. Kirjailija itsekin toteaa: "Toivon - ja uskon - että tässä kirjassa on hyvin vähän sellaista, mikä ei täsmää. Siinä, missä tietoni eivät ole riittäneet, en ole puuttunut koko asiaan. "


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Huhtikuun tähti


Vielä muutama päivä sitten huhtikuun tähdeksi oli tarjolla aivan toinen kasvi. Sitten apostolinmiekka avasi nuppunsa ja kävi niin kuin aina ennenkin: muut kukkaset unohtuivat tuokioksi.

Etelä-Amerikasta kotoisin oleva apostolinmiekka Neomarica northiana kuuluu kurjenmiekkakasvien Iridaceae heimoon. Lajin litteä lehtiviuhka tuokin helposti mieleen samaan heimoon kuuluvien kurjenmiekkojen, iiristen, kapeat ja miekkamaiset lehdet. Myös eksoottisen muotoinen ja värinen kukinto on kurjenmiekkojen tapaan kolmijakoinen.

Esimerkiksi Englannin leudommassa ilmastossa apostolinmiekkaa kasvatetaan kurjenmiekkojen lailla puutarhoissa, mutta Suomessa laji viihtyy ainoastaan huonekasvina. Vaikka yksittäinen kukka kestää ainoastaan päivän, on vihreässä lehdistössä funkismaista, veistoksellista uljautta ympäri vuoden. Litteän kasvumuotonsa vuoksi apostolinmiekka on oiva täsmäkasvi kapeille ikkunalaudoille. Kun hoidoksikin riittää perushuolenpito, on vaikea ymmärtää lajin nykyistä vähäistä suosiota.

Kukinnan jälkeen kukkavarsi vähitellen pidentyy ja taipuu alaspäin. Varren päähän kehittyvät pienet lehtiviuhkat juurtuvat helposti maahan. Apostolinmiekka lisääntyy siten harppomalla hitaasti mutta varmasti eteenpäin, mitä kuvaa myös lajin englanninkielinen nimi Walking Iris, kävelevä iris.

Suomenkielisen nimen alkuperästä ei sen sijaan liene täyttä varmuutta. Nimen alkuosa voinee viitata englanninkielisen nimen lailla hitaaseen etenemiseen, apostolinkyytiin. Toinen tulkinta lähtee siitä, että kasvin sanotaan kukkivan vasta kun siinä on apostolien lukumäärän mukaiset kaksitoista lehteä. Tämä kasvin kukintakokoa kuvaaava lehtimäärä pitääkin kokemukseni mukaan noin suurin piirtein paikkansa, vaikka usein viuhka kukkii jo alle kymmenellä lehdellä.


apostolinmiekka, Neomarica northianaapostolinmiekka, Neomarica northiana