tiistai 26. tammikuuta 2016

Riskitietoisuus




Olen lueskellut viime päivinä kirjaa nimeltä Riskitietoisuus. Siinä pyritään muun muassa osoittamaan, ettei suurempi informaation määrä aina johda välttämättä parempiin päätöksiin. No, epäolennainen informaatio ei toki ole hyödyksi, vaan tahtoo ainoastaan sekoittaa ajatuksia. Olennainen informaatio on sitä vastoin mielestäni aina tärkeää ja myös edellytys riskien tiedostamiselle. Viheralalla riskitietoisuus liittyy tätä nykyä paljolti sekä ilmastonmuutokseen että vieraslajeihin.

Näitä aiheita on käsitellyt myös Yle Teeman torstai-iltojen dokumenttisarja Tuholaiset uhkaavat. Neliosaisen sarjan ensimmäisessä jaksossa perehdyttiin ruuantuotantoa ja viljelyksiä uhkaaviin tuho- ja tulokaseläimiin ja toisessa jaksossa puolestaan vesialueita valtaaviin lajeihin. Kolmas jakso on nimeltään Hyökkäys metsissä, ja sen ensimmäinen puolisko on omistettu lähes kokonaan aasianrunkojäärälle. Tämä hankala lehtipuiden tuholainenhan löytyi ensi kertaa Suomesta viime vuoden lokakuussa, jolloin kirjoitin siitä tuoreeltaan. Neljäs ja viimeinen jakso nähdään tällä viikolla, ja siinä syvennytään kaupunkien tuholaislajeihin.

Kanadalaisessa dokumenttisarjassa on käytetty elokuvataiteen keinoja suuren draaman luomiseksi, mutta hienoisesta paisuttelusta huolimatta faktat ovat kuitenkin käsittääkseni kohdallaan. Ja vaikka dokumentissa haitalliset vieraslajit ja tuholaiset ovat eläimiä, pätevät samat mekanismit myös kasvivaltaajiin.

Ihmisten ja tavaroiden nopea liikkuminen ympäri maapalloa on tehnyt lajien leviämisestä ennennäkemättömän nopeaa. Kun maasta ja maanosasta toiseen ihmisen avustuksella singahtelevat kasvit ja eläimet joutuvat uuteen ympäristöön, osa nääntyy oudoissa olosuhteissa, osa sopeutuu muiden lajien joukkoon ja osa alkaa vallata nopeasti elintilaa olemassa olevilta lajeilta. Ja noista viimeksi mainituista muodostuu niitä ongelmia aiheuttavia vieraslajeja.

Monen nopean levittäytyjän kohdalla lajin tuhovoima johtuu siitä, ettei uudessa ympäristössä ole ainakaan aluksi kannan kasvua rajoittavia tekijöitä, luontaisia vihollisia tai puutetta ruuasta. Ekologisen lokeron seinät ovat alkuperämaata huomattavasti leveämmällä. Toisinaan valtaajalaji onkin saatu kuriin tuomalla alueelle sen luontaisia vihollisia. Joskus taas tällaiset hyvässä uskossa tehdyt biologiset manipulaatiot ovat johtaneet ojasta allikkoon, ja tilalle on saatu vain uusi vitsaus.

Tuholaiset uhkaavat -sarja löytyy vielä jonkin aikaa Ylen Areenasta.
Ja loppuun varoitus: Ohjelma ei sovi kaikkein herkimmin ahdistuville katsojille.

torstai 21. tammikuuta 2016

Rajavalvontaa


raja, aita, vieraslaji

Eräs puutarhanhoidon hauskuuksista on uusien ja tuntemattomien kasvilajien kokeileminen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta omalle pihalleen voikin käytännössä hankkia kasveja mistä haluaa ja myös kasvattaa mitä haluaa. Vaikka kotipihan rajat ovat avoinna kaikille vieraille lajeille, on pihalta pois johtava liikennöinti sen sijaan hyvinkin luvanvaraista. 

Vuodelta 1996 peräisin olevan luonnonsuojelulain pykälä 43 käsittelee vierasperäisten lajien leviämisen rajoittamista. Kasvien osalta laissa säädetään seuraavaa:

"Kasvilajia, jolla ei ole Suomessa pysyvää luonnonvaraista kantaa, ei saa istuttaa tai kylvää pihapiirin, pellon tai rakennetun taikka muutoin erityiseen käyttöön otetun alueen ulkopuolelle eikä luonnonvesistöihin, jos on aihetta epäillä, että siitä voi syntyä pysyvä kanta. Tämä ei kuitenkaan koske puiden istuttamista tai kylvämistä metsätaloudellisessa tarkoituksessa.
Jos vierasperäisen eläin- tai kasvilajin tiedetään leviävän luontoon helposti ja on perusteltua aihetta epäillä, että se voi muodostua terveydelle haitalliseksi tai maamme alkuperäisen lajiston kannalta vahingolliseksi, ympäristöministeriö voi antaa lajin leviämisen rajoittamiseksi tarpeellisia määräyksiä."

20 vuotta vanhan luonnonsuojelulain melko ympäripyöreä lakiteksti sai lisää pontta vuoden alussa, kun vieraslajit saivat ihan oman lakinsa. Tämä 1.1.2016 voimaan tullut laki vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta löytyy muiden Suomen lakien lailla valtion säädöstietopankista Finlexistä.

Niin ammattimaista kuin harrastajapuutarhuriakin eniten koskeva kohta löytyy puolestaan lain 3. pykälästä.

"Vieraslajia ei saa pitää, kasvattaa, istuttaa, kylvää tai muulla vastaavalla tavalla käsitellä siten, että se voi päästä ympäristöön." Kielto ei kuitenkaan koske "kasvin taimien istuttamista tai kasvin siementen kylvämistä pihapiiriin, pellolle tai rakennetulle alueelle, jos ei ole vaaraa lajin leviämisestä istutus- tai kylvöalueen ulkopuolelle". Enää ei siis pohdita onko aihetta epäillä, vaan yksiselitteisesti kielletään vieraslajin päästäminen ympäristöön. Omalla tontillaan saa toki edelleen kasvatella mitä haluaa, mutta tontin rajat on pidettävä kiinni.

Mitä ne vieraslajit sitten ovat? Tai oikeastaan ihan alusta saakka olisi syytä käyttää termiä haitallinen vieraslaji - valtaosa muualta tuoduista eli vieraista lajeista kun on aivan liian vaativia menestyäkseen Suomen luonnossa ihmisen huolenpidon ja hoivan ulkopuolella.

Tässä lajiasiassakin voi tukeutua lakiin.

Euroopan unioni on laatinut listan omalla alueellaan haitallisiksi määritellyistä lajeista. Tämä luettelo on hyväksytty viime vuoden lopussa, ja se löytyy täältä EU:n yhteisen vieraslajiluettelon ohella Suomessa on määritelty myös omia kansallisia haittalajeja. Tuohon uuteen vieraslajilakiin liittyvässä asetuksessa luetellaan lajit, jotka kuuluvat näihin kansallisesti merkityksellisiin haitallisiin vieraslajeihin. Kasveja on toistaiseksi listassa vain yksi: kaukasianjättiputki Heracleum mantegazzianeum - muut jättiputkilajit sisältyvät jo EU:n luetteloon.

Ja muuten - viime vuonna julkaistun selvityksen mukaan suurin osa pohjoismaissa esiintyvistä vieraslajeista on karannut luontoon juuri puutarhoista.



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Menneen vuoden satoa, osa 2

puutarhakirja, kirja-arvostelu

Vuoden 2015 puutarhakirjalaarin penkominen jatkuu, ja tällä kertaa lukulistalla on neljä kirjaa.
Satolaarin osa 1 löytyy täältä.

Pinon pohjimmainen kirja on Arkkitehtuurimuseon julkaisema, Julia Donnerin ja Elina Standertskjöldin kirjoittama Porraskiveltä puiden siimekseen - Suomalaisen puutarhataiteen ja arkkitehtuurin dialogeja. Oikeastaan julkaisu on näyttelykatalogi, sillä se liittyy 27.5.-23.8.2015 Arkkitehtuurimuseossa olleeseen samannimiseen näyttelyyn, jossa tarkasteltiin suomalaisen puutarhan ja arkkitehtuurin suhdetta 1700-luvulta nykypäivään saakka. Kirjassa esitellään lyhyesti näyttelyssäkin mukana olleeet 17 kohdetta, joissa rakennukset ja niitä ympäröivä puutarha muodostavat kokonaisuuden. Eikä ole yllätys, että näiden puutarhojen suunnittelijoista löytyvät ne suomalaisittain  tutuimmat ja merkittävimmät nimet: Bengt Schalin, Svante ja Paul Olsson, Katri Luostarinen, Gretel Hemgård, Maj-Lis Rosenbröijer, Elisabeth Koch, Leena Iisakkila. Parhaimmillaan julkaisu toimiikin eräänlaisena vihermatkailijan vinkkikirjana. Suurin osa kohteista kun on avoimia ja sopii siten vierailukohteeksi niille, joita piha- ja puutarhataiteen kerroksellisuus, eri aikakausien ihanteet, suunnittelun mittakaava ja rakentamisen vuoropuhelu luonnon kanssa kiinnostavat.

Mari Mörön Kukkasuutarin sielu poikkeaa kaunokirjallisen otteensa vuoksi muista lukulaarin lähinnä tieto- tai harrastekirjallisuudeksi luokiteltavista kirjoista. Mörö on tuottelias kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, runoja, kolumneja ja novelleja, mutta on kirjoittamisen lisäksi tunnettu myös puutarhaharrastuksestaan. Jos olen pysynyt laskuissa, on Kukkasuutarin sielu hänen viides puutarhakirjansa. Utuiset valokuvat ja mörömäisen vapaasti versovat, käänteissään nopeat tekstit kattavat puutarhavuoden. Mörö tilaa kasvilähetyksiä ympäri maailmaa, kankeaa kiviä uusien penkkien tieltä ja toteaa, että "Multarantu kynsien alla on kunniaksi kantajalleen." Kokemuksen kautta hankittua viisautta on myös toteamuksessa "Jos voikukan tai juolavehnän kanssa menee hermot, niin kannattaa etsiä jokin toinen harrastus."

Yhden näkökulman mahdolliseen hermojen menettämisen ennaltaehkäisyyn tarjoaa Riku Cajanderin Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha. Kyseessä ei ole varsinainen uutuuskirja, sillä ensimmäinen painos ilmestyi jo 2010. Uudistettu laitos on edeltäjäänsä houkuttelevamman näköinen ja pehmeäkantinen, mikä - päinvastoin kuin monen muun teoksen kohdalla - tuntuu oikein sopivalta ratkaisulta juuri tälle kirjalle. Viehättävänä yksityiskohtana mukana on myös Cajanderin 9-vuotiaan pojan lintuvalokuvia. Kirjassa kerrotaan tiivistetysti monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan ideasta, luontopihalla viihtyvistä eläimistä sekä esitellään kolme suomalaista luontopihaa. Sivumääräisesti suurin osa kirjasta käsittelee monimuotoisuutta lisääviä kasvilajeja. Vaikka lajeja valittaessa on varmaan törmätty runsaudenpulaan, on kirjaan saatu koottua kattava ja monipuolinen otos tarpeellisine perusteluineen. Jako koristekasveihin, maatiaiskasveihin, hyötykasveihin,  luonnonkasveihin ja muihin monimuotoisuuskasveihin jää joidenkin lajien osalta kuitenkin mietityttämään. No, loppujen lopuksi moiset jaottelut ovat aina ihmisen tekemiä luokitteluja - kasvit itse eivät ole moisista rajoista ja ryhmistä moksiskaan. Tärkeä kirja luettavaksi jokaiselle kotipuutarhurille, jonka mielestä puutarhanhoito muistuttaa satavuotista sotaa.

Ylimmäisenä pinossa on niin ikään toinen painos kirjasta, jonka ensimmäinen painos on ollut loppuunmyyty. Pieni ja sympaattinen Nunna Nektarian Lintulan luostarin yrttiopas on lenkki luostarien ikiaikaisen yrttitiedon vaalimisen ja jakamisen ketjussa. Kirjasessa esitellään luonnonmukaisesti hoidetun puutarhan ja lähiniittyjen lajeja anisiisosta vuohenputkeen sekä annetaan neuvoja niiden käytöstä. Mukaan otetuista 39 lajista ovat sisällysluettelosta vain harmillisesti tipahtaneet pois peltoemäkki, maraljuuri ja sellerit. Lintulan luostarissa yrttien viljely ja käyttö on luonteva ja jokapäiväinen osa elämää. Myös kirjan tekstissä näkyvät hyvällä tavalla luostarielämä, aiheen tuttuus ja maalaisjärki. "Sellerimehua pakastetaan talven paastoviikkojen varalle." "Apilan kanssa kannattaa kuitenkin olla maltillinen, jotta leipään ei tule rehun maku." 

perjantai 15. tammikuuta 2016

Inventaarion aika

siemenet, siemenpussi

Menneinä vuosina tähän aikaan vuodesta postilaatikkoon kolahteli siemenluettelo jos toinenkin. Vaikka nykyään moni siemenkauppa tehdään helposti ja paperittomasti netissä, on painettujen luetteloiden selailemisessa edelleen oma viehätyksensä. Sipaistavilla lajiluetteloilla, vieritettävillä tilauslomakkeilla ja ostoskoriin klikattavilla tuotteilla on kieltämättä etunsa. Mieluusti kuitenkin kääntelen katalogin uudentuoksuisia sivuja, silittelen sormenpäillä kasvien kuvia ja nimiä ja teen sivujen reunaan merkintöjä lyijykynällä. Monena päivänä ja iltana peräkkäin.

Sillä siementilausten tekeminen on Tärkeä Toimitus, johon ei ole syytä ryhtyä kevytmielisesti, kiireisenä tai huolimattomasti valmistautuneena.

Siispä otan esille kaikki jo varastoissa olevat siemenet, joita säilytän lajin pääasiallisen käytön mukaan joko hyötykasvi- tai koristekasvilaatikossa. Tässä vaiheessa pusseja, rasioita ja minigrip-pusseja näyttää olevan aikamoinen määrä, mutta kuten kaikki todelliset kasvattajat  tietävät, kyseessä on näköharha, eikä siemeniä ole lähimainkaan riittävästi.

Ensiksi teen luettelon tulevan vuoden ruuasta eli niistä hyötykasveista, joita aion viljellä. Sitten ryhdyn vertaamaan luetteloa inventaariolistaan. Ja oi mitä puutteita paljastuukaan. Pensaspapuja on paria lajiketta - niitä tarvitaan lisää. Lehtisalaatin siemeniä on vain vähän - täytyy tilata ainakin aikaista Black Seeded Simpsonia ja jotain kähäräreunaista kaunistukseksi. Mangoldin siemen on monta vuotta vanhaa, mutta iti viime vuonna vielä ihan hyvin, joten sillä pärjää nytkin... Juwarotia pari pussia ja keltajuurikasta... Ja ihan lopuksi tietysti jotain uutta kokeiltavaksi.

Ja sitten niitä kauniita kukkia. Jos ihan rehellisiä ollaan, en välttämättä tarvitsisi yhtään lisää. Mutta välttämättömyyttäkin on monenasteista. Tähkämunkit ovat hauskoja, yhtä lajia voisi vielä kokeilla. Japaninesikkoa olen aina halunnut, ai nyt saa valkoistakin... Ja tietysti joitakin yksivuotisia, toki kasvimaan reunaan tarvitaan auringonkukkia... no onpas tuokin soman värinen. Tuoksuherneitä pitää ilman muuta olla... ja halloihin saakka kukkivia leijonankitoja, ja tuollainen uusi krassi...

...sillä siementilausten tekeminen on Tärkeä Toimitus, johon ei ole syytä ryhtyä kevytmielisesti tai huolimattomasti valmistautuneena.


torstai 7. tammikuuta 2016

Ainolan tuoksu

ruusu, tuoksu, kukkien tuoksu, ruusuntuoksu

Hyvät tuoksut ovat aina viehättäneet ihmistä, ja iso osa kukkienkin hurmasta perustuu niiden levittämiin sulotuoksuihin. Hyvänhajuisia kasveja on myös pitkään osattu käyttää erilaisten voiteiden, suitsukkeiden ja hajusteiden valmistamiseen. Tuoksuvien tuotteiden valmistus muuttui radikaalisti toistatuhatta vuotta sitten keksityn tislauksen myötä, jolloin mahdollistui nykyisenkaltaisten hajuvesien valmistus. Tuoksujen lähteet ovat kuitenkin pysyneet pitkälti samoina, ja kukat ovat edelleen parfyymien olennainen ainesosa.

Tuoksuilla on voimakas sidos tunteisiin ja muistiin. Ilmassa leijaileva aromi kulkeutuu nenän kautta aivojen hajukeskukseen, joka puolestaan on yhteydessä tunteita säätelevään osaan. Tämän vuoksi tuoksut voivat laukaista tunnemuistin, jolloin mielikuvat, tilanteet tai tunteet palaavat tutun tuoksun myötä.

Maamme ainoan ammattiparfymööri Max Perttulan hajumuisti on ammatin koulima, sillä se kattaa noin 850 tuoksua. Ammattilaiselle pelkkä muistaminen tai tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan hän pyrkii myös analysoimaan tuoksun sisällön eli sen, mistä kemiallisista osasista tuoksu koostuu. Perttulan kehittelemissä luksusparfyymeissä noita ainesosia saattaa olla pitkälti toistasataa.

Yksi Perttulan uusimmista tuoksuista on Sibeliuksen kodin puutarhasta ja sen kukista innoituksensa saanut L'Air D'Ainola, joka julkaistiin Sibeliuksen syntymäpäivää sulostuttamaan viime vuoden joulukuussa.

Parfyymin ideoineen sellisti Jussi Makkosen Charmi-verkkokaupan sivujen kuvauksessa puutarhan kukat, tuoksut ja musiikki solmitaan somasti yhteen.

L´AIR D´AINOLA -tuoksun alkusoitto herättelee vihreillä ja viileänraikkailla tuoksuvivahteilla, jossa kaunokkien, aamukasteisen puutarhan, leikkokukkien puhtaat vivahteet johdattavat harmonisesti kohti tuoksun sielua.

Alkusoiton hälvennettyä esiin astuu runsas hienostunut pionin ja ruusujen yhteiselo jotka rauhassa ja katoamatta johdattelevat kohti tuoksun loppusoittoa freesian vivahteiden saattelemana.

Loppusoiton koittaessa herkkä ja naisellinen tuoksuorvokkien ja kurjenmiekkojen vivahde nousee valokeilaan luoden pionin ja ruusun sydäntuoksujen kanssa hienostuneen tuoksusifonian jossa kielon ja kukkien terälehtien vivahteet tuovat pehmeyttä, aistikkuutta ja pitkäkestoisuutta tälle ainutlaatuiselle suomalaiselle tuoksulle.

Alkusoitto (latvatuoksu): bergamotti, greippi, kaunokit, vihreät lehdet, aamukasteen vivahde, leikkokukat

Välisoitto (runkotuoksu): pioni, ruusu, freesia, kielon läpikuultavat vivahteet

Loppusoitto (pohjatuoksu): kirkas myski, valkoinen ambra, tuoksuorvokki, orris concrete, vadelma, kukkien terälehtien vahavivahde, sammaleen vivahteet

Miltä sinun puutarhasi tuoksuu?

maanantai 4. tammikuuta 2016

Menneen vuoden satoa, osa 1

puutarhakirja, kirja-arvostelu
Jo aiemmassa Törröttäjät-postauksessani nostin esille yhden viime vuonna viherihmistä erityisesti elähdyttäneistä kirjoista. Tuo talviasuisten ruohovartisten luonnonkasvien tunnistusopas houkuttelee monen muun hyvän kirjan tavoin seurakseen nojatuoliin, mutta - mikä taas on harvinaisempaa - myös ulkoilmaan tutkailemaan kuihtuneita korsia ja lumihuppuisia siemenkotia.

Vuoden 2015 puutarhakirjojen satolaarissa on sekä uutta että vanhaa, ajankohtaista että ajatonta asiaa. Puutarhanhoidon yleisiin perusteisiin ja toisaalta puutarhatilojen koristeluun keskittyvään kirjallisuuteen en tällä kertaa tartu.

Kirjapinoni alimmainen teos on Poikilo-museoiden julkaisema Maasta luotua - Menneen ajan puutarhoista biotaiteeseen. Julkaisu liittyy Kouvolan taidemuseon kesän 2015 Puolivilli puutarha -näyttelyyn, jossa pohdittiin ihmisen ja luonnon moninaista, muuttunutta ja yhä muuttuvaa suhdetta. Biotaide, metsä, sähköiset linnut, synteettinen biologia, kartanopuutarha, kasvimassat, myytit ja teknologia - millaista on luonto, millaista  puutarha, millaisena ihminen ne näkee tai haluaa nähdä? Näyttelyn lailla myös Maasta luotua -näyttelyjulkaisun artikkelit lähestyvät puutarhojen ja puutarhataiteen olemusta eri näkökulmista. Ääneen pääsevät niin maisemantutkimuksen ja kasvinjalostustieteen professorit kuin yhteisöpedagogi ja taiteilija. Monialaiset ja moniääniset tekstit kumpuavat kuitenkin samasta lähteestä, ihmisen toiminnasta luonnossa sekä ihmisen, puutarhojen ja luonnon kolmiyhteydestä.

Seuraava kirja, Heidi Haapalahden, Suvi Lehtosen ja Teija Tuiskun Lavatarhuri, palauttaa filosofisista pohdinnoista tukevasti maan pinnalle. Kannen alaotsikko Kasvata satoa viljelylaatikossa kertoo olennaisen kirjan sisällöstä. Paksu paperi, väljä taitto ja fiilistelykuvat liittyvät puutarhakirjoissakin harmittavan usein hieman höttöiseen sisältöön, josta kuultaa läpi omakohtaisen kokemuksen vähäisyys. Tämän kirjan tekstien kirjoittajat ovat kuitenkin selvästi sinut sekä näppylähanskojen että näppäimistön kanssa, ja värikkäät satokuvat ja valikoitu tietomäärä houkuttelevat nikkaroimaan, kompostoimaan ja kylvämään. Aloitteleva viljelijä hyötyy varmasti myös lajien viljelyn vaikeusasteen ilmoittamisesta, vaikkakin nämä ovat myös jonkin verran makuasioita - itse en luokittelisi esimerkiksi mustajuurta mitenkään hankalaksi.

Leif Blomqvistin Pohjoisen ruusut ilmestyi ruotsiksi vuonna 2014, ja viime vuonna ruusukirjasta saatiin myös monien odottama suomennos. Pietarsaaren lähellä Lepplaxissa taimistoa pitävän Blomqvistin edelliset kirjat ovat käsitelleet marjojen ja hedelmien viljelyä pohjoisissa oloissa. Uusin ruusukirja on siten luontevaa jatkumoa tälle sarjalle. Taimistoviljelijänä Blomqvist tuntee aiheensa ja ruusunsa. Kirjan alussa on joitakin yleisiä ohjeita ja huomioita, mutta kuten kirjoittaja itsekin huomauttaa, syvällisempää tietoa etsivä voi hakea sitä muualta. Mielenkiintoisinta kirjassa on vähintään III-vyöhykkeellä menestyvän 133 pensasruusulajikkeen esittely. Kaikki mahdolliset eivät koskaan voi olla mukana, mutta jokainen kestäviä pensasruusuja esittelevä kirja on aina tervetullut. Muuten hyvään kirjaan tekee pienen, mutta harmittavan särön lievä toimituksellinen viimeistelemättömyys. Ammattimainen kustantaja olisi saanut karsittua pois esimerkiksi jotkut fonttien epäjohdonmukaisuudet. Sisältöä ulkoiset kauneusvirheet eivät toki rumenna.

Ylimpänä pinossa on Toni Valon Puuvartisten taimitarhakasvien tuholaiset. Opas on tehty Hämeen Ammattikorkeakoulun puutarha-alan koulutusohjelman opinnäytetyönä Taimistoviljelijät ry:lle. Ammattikorkeakoulujen teoriaa ja käytäntöä yhdistävän opetuksen yhtenä tavoitteena on vastata työelämän tarpeisiin, mikä voi näkyä esimerkiksi juuri yritysten tai yhteisöjen tilaamina opinnäytetöinä. Kenttäopas-alotsikkonsa mukaisesti kierreselkäinen ja likaa hylkivä kirjanen sopii haalareiden taskuun kentälle ja ulkokäyttöön. Taimitarhaviljelijöiden lisäksi oppaasta hyötyvät myös tavalliset puutarhansa ötököiden kanssa pähkäilevät kotitarhurit. Puuvartisia, eli puita ja pensaita, vioittavien tuholaisten lisäksi oppaan lopussa on myös aiheellisesti esitelty muutamia yleisimpiä petohyönteisiä - niitä, joita ei missään tapauksessa ole syytä liiskata, ruiskuttaa tai edes sadatella.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Tammikuun tähti

Blogiraadin valinta vuoden ensimmäiseksi tähdeksi on  vaaleajouluruusu, Helleborus niger.


Suomalaisesta nimestään huolimatta jouluruusuilla ei ole sukulaisuussuhdetta ruusuihin, vaan niiden sukulaislajit löytyvät leinikkikasvien heimosta. Leinikkikasvien heimoon kuuluvien vuokkojen, konnanmarjojen ja ukonhattujen tavoin myös jouluruusussa on myrkyllisiä aineita. Saponiineja ja protoanemoniinia sisältävä kasvi maistuu kuitenkin karvaalta, joten epähuomiossa tehty maistelu jää mitä suurimmalla todennäköisyydellä pelkäksi näykkäisyksi. Semminkin kun vuodenvaihteessa tuppaa löytymään kosolti houkuttelevampaakin syötävää.

Jouluruusun myrkyllisyys on ollut tiedossa jo pitkään, ja tarinan mukaan tämän tiedon avulla on jopa voitettu antiikin aikana käyty kymmenvuotinen sota. Tämä lähes 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käyty uskonsota sai alkunsa, kun Kirrhan kaupunkivaltion asukkaat hyökkäilivät Delfoihin matkaavien pyhiinvaeltajien kimppuun ja miehittivät näiden pyhiä paikkoja. Pitkittynyt konflikti johti lopulta Kirrhan piiritykseen ja varhaiseen kemialliseen sodankäyntiin. Hyökkääjät onnistuivat näet myrkyttämään piiritetyn kaupungin käyttämän veden jouluruusuilla. Saastunutta vettä juoneet kirrhalaiset saivat ankaran suolistotulehduksen eivätkä enää kyenneet puolustamaan kaupunkiaan, joka tuhottiin täydellisesti.

Jouluruusun viehättävä ulkonäkö ja kukinnan ajoittuminen joulun tienoille ovat liittäneet lajiin myös monia rauhanomaisempia, usein kristillisiä tarinoita. Tunnetuin kertomuksista lienee Selma Lagerlöfin kirjoittama Jouluruusun legenda. Jouluiseen rosvometsään sijoittuvassa tarinassa lempeän Hannu-apotin pelastamat jouluruusut saavat piispan antamaan metsässä piileskelleelle rosvolle turvakirjan, jonka turvin hän saattoi palata muiden ihmisten joukkoon. Liekö sama Helleborus innoittanut myös virren 23 sanoittajaa: "Tuo kukka suloinen / valaisee talviyötä / keskellä pakkasen"?

Keski- ja Etelä-Euroopan metsäisillä vuoristoseuduilla luonnonvaraisena kasvava jouluruusu kukkii kotikonnuillaan talvella, joulu-maaliskuussa. Joulun tienoilla myytävät jouluruusut ovat siten kukassa melko lailla lajin luontaiseen aikaan. Joulukukaksi hankittu jouluruusu kannattaa säilyttää lopputalven ajan mahdollisimman viileissä sisätiloissa kasvualustan tasaisesta kosteudesta huolehtien. Kevään tullen jouluruusun voi istuttaa puutarhaan. Meidän leveysasteillamme tulevien vuosien kukinta ajoittuu varhaiseen kevääseen.