sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Puistotuijan karkauspäivä

Joka neljäs vuosi vietettävän karkauspäivän perinteisiin kuuluu tapojen kääntäminen päälaelleen. Menneinä aikoina mullistukseksi riitti se, että kosintavuoro vaihtui yhden päivän ajaksi naisille. Jos kosittava antoi rukkaset, joutui hän lahjoittamaan kosijalle hamekankaan - ja mitäpä muuta nainen saattoikaan tarvita.

hääkimppu, kevätkukat

Vaikka kosija olisi topakka täplämaija, sukkela ahkeraliisa tai sinnikäs uurremuori, eivät unelmat aina toteudu eivätkä hääkellot kilkata. Syy ei silti aina löydy neidonpeiliin katsomalla. Kultakäpy saattaa osoittautua piintyneeksi vanhaksipojaksi, sulhasangervo etelänmunkiksi ja sinisilmä onnensa ohi nuokkuvaksi nukkumatiksi. Suloleimu ei olekaan ikikulta ja hehkuvarakkaus voi päättyä särkyneeseensydämeen.

Rukkaset saaneen tähtisilmän ei ole kuitenkaan syytä vuodattaa kyynelverenpisaroita pielukseensa tai vaipua varjorikkoon. Harmikki kun ei ole tämän näköinen. Kodinonnea voi mainiosti vaalia ilman herrasjuoruja ja anopinjakkaroitakin. Sopivasti kellotetut rukkaset saattavat jopa pelastaa pikkusydämen törökiltä ja suukkosuun sänkiöltä. Loppujen lopuksi rukkaset voivatkin osoittautua oikeaksi onnenapilaksi.

Kosinnan lisäksi keväinen karkauspäivä tarjoaa puistotuijalle oivan hetken myös garderobin uusimiseen. Morsiusharson lisäksi kaappiin joutavat kehräkaulukset, vekkihameet ja harmaapipot. Niiden sijaan otetaan käyttöön heleät keijunmekot, silkkisailikit ja viherneidonvaipat. Asusteiksi sopivat väritupsut, samettimehiruusukkeet, hopealangoin kirjotut pikkulaukut ja sädepäivänhatut. Venuksenkengät, ranteeseen sipaistu tuoksukki ja moneen kertaan kiedotut helmikit viimeistelevät kaunokin keväisen ilmeen.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Milloin puutarhasta tuli projekti?



Pian on se aika vuodesta, jolloin televisiossa aletaan näyttää puutarhaohjelmia. Vihreyden vihertävä vaikutus ulottuu kotisohvalle saakka, ja kasvien katselu vaikka vain ruudultakin laskee verenpainetta, rentouttaa kiristyneet niskalihakset ja siloittaa otsan rypyt. Myös kehää kiertävät ajatukset luiskahtavat huomaamatta uusille ja väljemmille urille. Noin periaatteessa.

Ihan aina television puutarhat eivät kuitenkaan näyttäydy elämänmittaisen matkan, oppimisen ja ilon lähteenä. Yhä useammin puutarha hankitaan, ostetaan, tuodaan paikoilleen valmiina palasina - ja asetellaan lopuksi tyynyt ja kynttilät paikoilleen. Maasta löytyvistä kannoista, vanhoista betonilaatoista tai suursäkkien nostamisesta tehdään suurta draamaa. Suupielet tiukkenevat, aika alkaa loppua kesken, betonikivimuurin kaarteet puuttuvat yhä. Kaikesta kuitenkin selvitään yhden viikonlopun aikana, kiitos huikean työporukan, konevuokraamon, taimiston, suunnittelijan, maa-ainestoimittajan ja sponsoreiden.

Ei ihme, että tavallinen pihanrakentaja tuntee riittämättömyyttä ja turhautuu.

Jos puutarha tuntuu projektilta ja harrastus työtehtävältä, on syytä rauhoittua, hengittää syvään, ja katsoa vaikkapa Ylen Areenasta viimeinen jakso Norjan televison tuottamasta sarjasta Yksineläjä Severin. Kyseessä ei todellakaan ole mitään puutarhahypetystä, vaan Severin Rønesin vihannesmaan perustaminen etenee muun elämän rinnalla ja lomassa. Kaivetaan, kärrätään, kannetaan, kaivetaan, kärrätään, kannetaan... juuri niin kuin puutarhaa useimmiten rakennetaan. Ja välillä tehdään jotain ihan muuta.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Lempeä vuosi

Maailman väriauktoriteetiksikin mainittu Pantone julkaisee aina edellisen vuoden loppupuolella etenkin muotimaailman odottaman seuraavan vuoden värin. Kahdesti vuodessa eri maiden edustajista koostuva ryhmä kokoontuu haistelemaan maailman trendejä ja valitsemaan vaatesuunnittelijoille, sisustajille ja floristeille sen seuraavan oikean sävyn. Pohjimmiltaan tällaisten valintojen syvin olemus ja tarkoitus on toki varsin raadollinen. Kun sohvatyynyt, vaatekaapin sisältö ja makuuhuoneen tapetit saadaan joka kevät näyttämään auttamattoman kulahtaneilta, pyöräyttää uusien mielikuvien tavoittelu jälleen mukavasti maailmantaloutta.

Onneksi puutarhaelämän rauhoittava vaikutus auttaa suhtautumaan lempeämmin myös moisiin vuoden valintoihin. Niin puutarhassa kuin oikeassa elämässä muutenkin ihan koko sävyjen skaala on tärkeä ihan jokaisena vuonna.

Pantonen tällä vuosituhannella julkaisemista vuoden väreistä moni on saanut nimensä ja sävynsä kasvimaailmasta: 
    • 2001 Fuchsia Rose (fuksianpunainen ruusu)
    • 2004 Tigerlily (tiikerililja)
    • 2007 Chili Pepper (chili)
    • 2008 Blue Iris (sininen kurjenmiekka)
    • 2009 Mimosa (mimoosa)
    • 2011 Honeysuckle (kuusama)
    • 2012 Tangerine Tango (mandariinitango)
    • 2014 Radiant Orchid (säteilevä orkidea)

Täksi vuodeksi värejä on valittu ensi kertaa kaksittain: Rose Quartz (ruusukvartsi) ja Serenity (seesteisyys, tyyneys). Vaikka värinimien innoittajina eivät tällä kertaa ole varsinaisesti kasvit, assosioituvat molemmat vuoden valinnat helposti luontoon ja puutarhaan niin nimensä kuin sävynsä puolesta. Tarkat värisävyt numerokoodeineen ovat Pantonen omaisuutta, mutta vuoden 2016 viralliset värit näyttävät suunnilleen tältä:



Trendien aallonharjalla purjehtiva voi ottaa puutarhassakin ilon irti näistä vuoden muotiväreistä. Leppoisimmilla laineilla seilaava taas iloitsee hempeästä ruusukvartsista ja hennonsinisestä seesteydestä tulevinakin vuosina.

Lempeiden värien lajit ylhäältä lukien ovat kivikkomehitähti Sempervivum, ritarinkannus Delphinium, tarhaomenapuu Malus domestica ja tarhasalkoruusu Alcea rosea.


kivikkomehitähti, Sempervivum
ritarinkannus, Delphinium
tarhaomenapuu, Malus domestica
tarhasalkoruusu, Alcea rosea


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Menneen vuoden satoa, osa 3

puutarhakirjat, kirja-arvostelu

Vuoden 2015 puutarhakirjojen satolaarin viimeisestä nurkasta löytyy luettavaksi vielä kolme herkkua. Edellinen satokatselmus löytyy täältä.

Vaikka heinäkasveilla on paljon käyttökohteita ja hyviä ominaisuuksia, Suomessa heinien käyttö rakennetuilla viheralueilla on ollut aina viime vuosiin saakka melko vähäistä. Syitä lienee useita, tärkeimpinä ehkä vähäisen käytön, kokemuksen, lajimäärän ja tiedon itseään ruokkiva kierre sekä etenkin yksityisasiakkaiden periaatteellinen heinien vierastaminen argumentilla "niitähän kasvaa jo muutenkin kaikkialla". Maisema-arkkitehti Katja Orraisen kirjoittama, Viherympäristöliiton julkaisema Heinäopas - Koristeheinien käyttö viheralueilla tulee siten tarpeeseen. Kun sekä käyttökokemukset että heinien lajivalikoimat ovat maassamme viime aikoina lisääntyneet, on Heinäoppaasta saatu ensimmäinen kattava ja täysin kotimainen julkaisu heinien käytöstä viheralueilla. Kirjassa kerrotaan yleisesti muun muassa heinien käytöstä, luokittelusta, kasvupaikkavaatimuksista ja hoidosta sekä esitellään muutama tutustumisen arvoinen kohde. Lajit esitellään sekä tekstein ja kuvin että kirjan lopun nopealukuisin taulukoin. Kirjoittajan suunnittelijatausta ja todennäköisesti myös oppaan ajateltu pääasiallinen kohderyhmä näkyvät hyvällä tavalla selkeytenä ja ammattimaisuutena läpi kirjan. Muun muassa lajit on ryhmitelty suunnittelua helpottaen erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Aiheellisesti omana ryhmänään on mainittu myös aggressiivisen leviämistapansa vuoksi vältettävät ja tarkkaan harkittavat lajit, jotka listattakoot nyt tähänkin.
  • Calamagrostis, luonnonvaraiset kastikat rakennetuilla viheralueilla
  • Glyceria maxima, isosorsimo luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi
  • Phalaris arundinacea, ruokohelpi
  • Phragmites australis, järviruoko
  • Poa chaixii, puistonurmikka luokiteltu tarkkailtavaksi / paikallisesti haitalliseksi
  • Typha latifolia, leveäosmankäämi

Pinon toisena on Maria Kariston, Taina Koivusen ja Antti Kariston Kysykää Essiltä - Elisabeth Kochin puutarhat. Suomen puutarhakulttuuri on moneen muuhun maahan verrattuna nuorta. Lyhyehköstäkin vihreästä historiastamme löytyy silti paljon mielenkiintoisia kohteita, sykähdyttäviä suunnitelmia ja persoonallisia puurtajia.
"Käynti Elisabethin Kochin luona Helsingin kaupungin kiinteistötoimistossa ei ole tavallinen virastoasia, sillä lyhytkin juttutuokio tämän pienikokoisen, sydämellisen ja asiaansa ja alaansa rakastavan naisen luona jättää mieleen viehättävän tunteen siitä, että rupeamalla harrastamaan peruna-, vihannes- tai kukkaviljelyä Helsingin kaupungissa, on saanut itselleen ystävän, johon voi aina turvautua kaikissa harrastusalansa kysymyksissä."
Kysykää Essiltä on pieni aarre (puutarha)kulttuurista ja -historiasta kiinnostuneelle lukijalle. Kirja avaa portin Elisabeth Kochin aikaan, 1900-luvun alkuvuosikymmenien puutarhamaailmaan, jossa naiset keskittyivät hyötyviljelyyn ja kotipuutarhoihin. Elisabethin viheralan osaaminen ja tuotteliaisuus oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Koch toimi 30 vuotta Helsingin puutarhaneuvojana, kirjoitti useita käytännönläheisiä puutarhakirjoja sekä suunnitteli muun muassa seitsemän helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja nykyään valtakunnallisesti merkittävänä kohteena suojellun Olympiakylän piha-alueet. Kirjassa valotetaan Essin persoonaa ja hänen  suunnittelutöitään sekä esitellään niin hänelle itselleen kuin ajalle yleisemminkin tyypillisiä suosikkikasveja. Vanhahtava ulkoasu ja viimeistelty taitto tekevät oikeutta runsaalle lähdemateriaalille: puutarhasuunnitelmille, lehtiartikkeleille, kirjeille ja valokuville. Kuten tämänkaltaisista teoksista usein, löytyy sokerina pohjalta vielä pitkä lähdeluettelo, joka johdattaa monen uuden puutarhapolun päähän.


Kokonaan toisenlaiseen puutarhakulttuuriin ja toisenlaiselle puutarhakäytävälle johdattaa puolestaan Highgrove - An English Country Garden, joka esittelee Walesin prinssi Charlesin Cloucestershiressa sijaitsevan Highgrove Housen puutarhaa. Kirjassa seurataan Highgrovea kuukausi kuukaudelta poimien esille aina kunkin ajanjakson edustavimmat ja mielenkiintoisimmat kohteet ja alueet. Ratkaisu on onnistunut ja muistuttaa kuukausittaista kävelyretkeä puutarhaa kierrellen. Monen muun suurehkon englantilaisten kartanopuutarhan lailla myös Highgrove on jaettu hyvin erityyppisiin ja -tunnelmaisiin alueisiin, mikä tekee puutarhoista erityisen kiinnostavia sekä tarjoaa paljon katsottavaa ja kerrottavaa. Poikkeuksellisen Highgrovesta tekee kuitenkin se, että viimeisen päälle hoidettua puutarhaa ylläpidetään täysin luonnonmukaisin keinoin. Vuodesta 1980 saakka tilaa isännöinyt Charles on tunnettu luonnonmukaisen viljelyn kannattaja, ja hänen huolensa ympäristöstä ja sen tilasta näkyy monissa Highgroven ratkaisuissa. Highgroven ylläpidon mittakaava on joka suhteessa monikertainen suomalaisen tarhurin arkeen verrattuna, ja paljon päänvaivaa aiheuttaa muun muassa lukuisten lahjoituksena saatavien taideteosten ja kasvien sijoittaminen puutarhaan. Silti myös osa huolista on tuttuja: tulppaaneihin tuli tauti, etanat valtasivat kasvustoja, katekangas tappoi timjamit, kanit jyrsivät vastaistutetut taimet.

Kirjan ovat ovat kirjoittaneet H.R.H. The Prince of Wales sekä Bunny Guinness. Pääosa tekstistä on Guinnessin, mutta jokainen kuukausi alkaa tilan isännän henkilökohtaisella, epämuodollisesti signeeratulla alustuksella.


Kuvituksesta vastaa kolme palkittua kuvaajaa, mikä myös näkyy lopputuloksessa. Kun kuvien ja tekstin suhde on lisäksi tällaiseen teokseen sopiva, tarjoaa kirja elämyksiä myös pelkkänä kuvateoksena. Ainoastaan Charlesista puutarhassa otetut, kuvakulmiltaan lähes identtiset otokset tuntuvat hieman väkinäisiltä. Jossain vaiheessa on myös lokakuulle luiskahtanut yksi keväinen kuva jouluruusuineen ja hiirenkorvineen. Suurempi harmi on kuitenkin se, että kirja on huonosti saatavissa Suomen kirjastoista. Ehkäpä sen vuoksi palaankin vielä jossain vaiheessa esittelemään tarkemmin Highgroven puutarhaa. 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tarhurineito

Viime vuonna juhlittiin ja muisteltiin Jean Sibeliusta, eilen oli Ainon vuoro. Entisen opinahjoni rehtori, nyt jo eläkkeellä oleva puutarhaneuvos Kaarina Hänninen johdatteli täpötäyden salillisen kuulijoita Ainolan puutarhaan. Puutarhan polkujen kiertely täydentyi Sibeliuksen kasviaiheisilla sävellyksillä.

silkkiunikko

Vuonna 1871 syntynyt Aino Järnefelt oli taiteellisesti lahjakas, opinhaluinen ja käsistään kätevä. Ajan tavan mukaisesti hyväosaisen perheen tytär opiskeli pianonsoittoa ja ranskaa, mutta yhtä lailla myös epätavanomaisempaa veistoa. Lahjakkuutensa ja monipuolisen opin ohella Aino sai kodin perintönä myös osansa tolstoilaisuuden ihanteista, ruumiillisesta työstä, omavaraisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Vuonna 1904 Aino asettui miehensä Jeanin kanssa Järvenpään Ainolaan, jonka puutarhasta tuli Ainon elämän luonteva jatkumo ja niin ruumiille kuin sielulle tärkeä oma maailma.

1900-luvun alkupuolella kaikinpuolinen kotimaisuuden suosiminen oli merkki korkeasta sivistyksestä, ja omavaraisuus luonnollinen osa elämää enemmän kuin ulkoa tullut oppi. Ainolassa vuoroviljely ja kompostointi olivat jokapäivää, neuvoja ja säilöntäohjeita vaihdettiin ahkerasti suvun ja lähitienoon muiden tarhureiden kanssa ja siemeniä säilytettiin rappusten aluskomerossa sikarilaatikossa. Kasvavan perheen lisäksi ruokapöydän ympärille kokoontui usein myös vieraita, ja kasvimaan sato tuli taloudessa todelliseen tarpeeseen. Yksistään tomaatintaimia kasvatettiin enimmillään 70 kappaletta.

Sävellystyönsä parista hieman hajamielisesti arkeen osallistuvalle Jeanille ja arkipäivää pyörittävälle Ainolle puutarha oli molemmille omalla tavallaan tärkeä ja tarjosi puolisoille yhteisen kosketuspinnan. Luonnon voimakkaasti aistiva ja siitä innoitusta ammentava Jean nautti puutarhan tuoksuista, väreistä ja kasveista sekä raportoi kotiin jäädessään puutarhan tapahtumista muualla sukuloivalle Ainolle. Kiinnostuksesta ja ihailusta huolimatta Jeanin suhde puutarhaan oli kuitenkin hieman etäinen ja epäkäytännöllinen. "Me mamman kanssa kun vaan päästään kitkemään, olemme aivan briljantilla tuulella." Satunnaisen elähdyttävän kitkemistuokion sijaan puutarhan jatkuvasta ylläpidosta vastaava Aino saattoi toisinaan nähdä työmäärän toisin - olkoonkin että Aino piti kovasti kitkemisestä. "Minä kuokin ja lapioin kuokkimasta päästyäänkin. Välillä itkin ja sitten rupesin taas kuokkimaan." Toisinaan Jean joutui lohduttamaan uupunutta vaimoaan. "Puutarha ei saa tyrannisoida sinua, kulta."

Enimmän ajan puutarha tarjosi Ainolle kuitenkin iloa, "aina vaan on puuhaa, mutta hauskaa se on." Multa oli suuri elämän lohduttaja, sinne saattoi haudata surunsa, ja sieltä nousivat suuresti rakastetut kasvit. Hyötykasveista erityisesti tomaatit ja omenat olivat Ainolle tärkeitä; myöhempinä vuosina lapsenlapset saivat omenoiden kypsyttyä säännöllisesti syksyisin puhelun Helsinkiin - ja satokorin Ainolasta.

Tämän päivän museoidussa Ainolassa ei valitettavasti enää ole  kasvimaata, joten puutarhan tuntu on hyvin erilainen kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Jäljellä on kuitenkin suuri joukko Ainon rakastamia kukkivia kasveja: liljoja, orvokkeja, unikkoja, kehäkukkia, akileijoja, kaunokaisia, iiriksiä ja lemmikkejä. Ainolan puutarha myös tuoksuu: keväisin Aino kylvi usein resedoita, leukoijia ja tuoksuherneitä. Juuri tuoksun vuoksi puutarhassa kasvatettiin myös jasmikkeita ja syreenejä, jotka olivat tärkeitä toisinaan synesteetikkona pidetylle Jeanille, joka soitti syreenin tuoksunkin akordina.

pihasyreeni, tuoksu

Jean paitsi sai innoitusta Ainolan kukista, myös ikuisti niitä sävellyksiinsä. Vuokot ja ruusut ovat saaneet omat yksinlaulunsa; Kukka-sarja, opus 85 taas sisältää viisi kukkien mukaan nimettyä pianokappaletta
  • Bellis (kaunokainen)
  • Œillet (neilikka)
  • Iris (kurjenmiekka)
  • Aquileja (akileija)
  • Campanula (kellokukka)

Ainakin minulle kasvilajit ja pianokappaleet yhdistyvät toisiinsa vaivattomasti. Iloisesti nurmikkoa täplittävä Bellis ei voine kuulostaa muunlaiselta.

Aino Sibeliuksesta voi lukea lisää muun muassa kirjasta Ihmeellinen olento  sekä erityisesti hänen puutarhuriuttaan valottavasta Julia Donnerin teoksesta Oi terve tarhurineito. Ainolaan pääsee tutustumaan kesäisin.


perjantai 5. helmikuuta 2016

Paluu juurille

Vietin eilisen päivän luomuseminaarissa, jossa muun muassa tekniikan tohtori, MMM ja luomuviljelijä Tuomas Mattila pureutui mainioon tapaansa maan rakenteen ja kasvukunnon parantamiseen. Ammattiviljelijöiden lailla myös kotivaratarhurin on hyvä pysähtyä välillä miettimään viljelyn perusasioita.

Puutarhassa tulee helposti kiinnitettyä huomiota vain siihen mikä on näkyvissä. Hedelmien, varsien, kukintojen ja lehtien kuntoa on luontevaa tarkkailla, mutta juuristolle tulee uhratuksi surkean vähän ajatuksia. Juurten hyvinvointi on kuitenkin edellytys koko kasvin hyvinvoinnille.

Yksi juuriston perustehtävistä on ottaa maasta vettä ja sen mukana siihen liuenneita ravinteita. Pääosin tämän työn hoitavat juuren kärjen uudessa kasvussa sijaitsevat muutaman millin pituiset juurikarvat. Nämä juurikarvat elävät vain joitakin päiviä, minkä jälkeen juuren pinta korkkiutuu ja muuttuu huonosti läpäiseväksi. Kasvin veden ja ravinteiden saaminen on siten nuorten juurien varassa. Juuristo onkin niitä harvoja paikkoja, joissa jatkuva kasvu on oikeasti välttämätöntä. Yksi tärkeimmistä jatkuvan kasvun edellytyksistä on maan hyvä rakenne.

Maasta, porkkanapenkistä tai kasvualustasta puhuttaessa tulee ensimmäisenä yleensä mieleen se kiinteä aines, joka muodostaa alustan rungon. Juuriston kannalta vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin maahiukkasten väliin jäävä tyhjä tila. Näihin maahuokosiin kun mahtuu olennainen osa juurten kasvun edellytyksistä, nimittäin vettä ja ilmaa.

maan rakenne, maahuokoset

Hyvärakenteisessa viljelymaassa kiinteää maa-ainesta (harmaa) on puolet maan tilavuudesta, loppu on huokostilaa. Sateen tai kastelun jälkeen huokostila saattaa olla kokonaan veden täyttämä, minkä vuoksi tilanteen pitkittyessä juuristo kärsii helposti hapen puutteesta. Maan kuivahtaessa suuret huokoset täyttyvät jälleen ilmalla (valkea), ja vesi (vaaleansininen) jää kasvien käyttöön pieniin huokosiin ja maahiukkasten pinnalle.

Tarhurin tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia maan rakenteesta ja välttää kaikin keinoin maan tiivistämistä. Olosuhteiden ollessa kunnossa kasvit kyllä sitten hoitavat oman osansa.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Helmikuun tähti

tuoksupelakuu, muskottipelakuu

Helmikuun blogitähti on muskottipelargoni Pelargonium x fragrans 'Nutmeg', joka kuuluu pelargonioiden suureen ja hieman sekavaankin sukuun. Kasvit sinänsä eivät tietenkään ole sekaisin, vaan hämmennyksen aiheuttaja on pelakuiden nimistö, joka on yhtä runsas ja rönsyilevä kuin pelakuiden sukukin. Ja erityisen sekavilta vaikuttavat juuri tuoksupelakuiden ryhmän vaihtuvat ja vaihtelevat laji- ja lajikenimet. Muskottipelakuu on kuitenkin yksi nimistön selkeimmistä tapauksista, ja netin kasvipenkojaistenkin kuva- ja sanahaut tuottavat lähes sataprosenttisesti samanlaatuisen tuloksen.

Kuten kasvin tieteellisessä nimessä oleva vinoristi kertoo, muskottipelakuu on kahden lajin risteymä. Oletetut vanhemmat ovat Pelargonium extipulatum ja P. odoratissimum, molemmat eteläafrikkalaisia luonnonlajeja. Jälkimmäistä myydään niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa omenapelakuu-nimellä, sillä sen lehdissä on selvä omenainen tuoksu.

Tuoksupelakuut olivat aikaisemmin suosittuja huonekasveja. Vaikka ne eivät koreile kukilla, niiden aromaattisia ominaisuuksia arvostettiin, ja pelakuiden tuoksut raikastivat ilmaa niin 1800-luvun tunkkaisissa salongeissa kuin hämärissä pirteissä. Suomessa erityisen suosittu oli  lääkepelakuuksi, terveyskukaksi tai tohtori Westerlundin kukaksi kutsuttu lajike, jonka nimi on nykyisin palsamipelargoni, P. x graveolens. Kutsumanimien takaa löytyy ruotsalainen lääkäri Ernst Westerlund, joka uskoi vahvasti kasvin parantavaan vaikutukseen ja myös suositteli sitä kasvatettavaksi jokaiseen kotiin.

'Nutmeg' on pienilehtisempi ja -kasvuisempi kuin rehevä palsamipelargoni - ja moni muu tuoksupelargoni - ja mahtuu siten mukavasti kapeammallekin ikkunalaudalle. Somat kukat ovat tuoksupelakuiden tapaan pieniä, primitiivisiä ja selkeästi ryhmittyneitä: kaksi ylintä lähes yhteenkasvanutta terälehteä osoittavat ylös ja kolme leveämpää omaan suuntaansa alaspäin. Kukat ovat pääosin valkeita, mutta ylöspäin suuntaavassa tuplaterälehdessä on pinkkejä siveltimenvetoja. Myös terälehtien keskeltä kurkottavat lisääntymiselimet ovat voimakkaan punasävyiset.

Säämiskänpehmeitä lehtiä kosketeltaessa niistä irtoaa mausteinen muskotin tuoksu, joka on huomattavasti voimakkaampi, kuin mitä lehtien hentoinen ulkonäkö antaisi olettaa. Myös lehtien maku on mukavan mausteinen. Muskottipelakuu tarjoaakin silmien ohella iloa sormenpäille, nenälle ja kielelle sekä virkistää alakuloisia aisteja.

muskottipelakuu, tuoksupelakuu, tuoksu, muskotti