torstai 24. maaliskuuta 2016

Kevätkaihoja ja kesäleimuja

suomalaiset perinnekasvit, puutarhakirja

Kasvitieteen professori Jouko Rikkinen on hyvää akateemista käytäntöä noudattaen avannut jo vuosia kasvien maailmaa myös maallikoille ja harrastajille. Hänen laaja-alainen tietämyksensä ja innostuneisuutensa on tuottanut monipuolisen kirjavalikoiman, josta riittää luettavaa niin biologille, hortonomille, luonnonkulkijalle kuin kotipuutarhurillekin.

Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2011, ja tänä vuonna kirjasta ilmestyi toinen painos. Teoksessa esitellään parisensataa ruohovartista kasvia, joita on viljelty jo pitkään puutarhojemme kaunistukseksi. Rikkinen pohtii alkuun aiheellisesti "pitkään viljellyn" ja "perinteisen" kasvin määritelmää, ja päätyy yleisesti käytettyyn noin sadan vuoden viljelyhistorian vaatimukseen. Siten perinnelajeiksi voidaan kutsua yhtä hyvin maassamme 1600-luvulla kuin ennen toista maailmansotaa viljeltyjä kasveja.
Virkeä harrastus kasvitarhanhoitoon on maassamme nykyään huomattavissa. Tämä harrastus ei enää ulotu ainoastaan ammattimiesten ja yksityisten kasvitarhanystäväin keskuuteen, vaan asia on joutunut myös suuren yleisön suosioon. (Nora & Maiju Pöyhönen) 
Kirjaan mukaan otetut, lähinnä koristekasveina käytet ruohovartiset lajit on ryhmitelty käytännönläheisesti yksivuotisiin, sipulikasveihin sekä perennoiden osalta kolmeen ryhmään niiden koon mukaan. Perinteisen tiiviin lajiesittelyn oheen on mahdutettu pieni mutta tärkeä tieto siitä, mistä päin maailmaa ja milloin laji on puutarhoihimme kotiutunut. Osa kasveista on edelleen puutarhojen vakiolajistoa, toiset taas ovat menettäneet merkitystään niiden rohdoskäytön vähenemisen tai kukkamuodin muuttumisen myötä. Esimerkiksi 1920-luvulla yhdeksi kukkamaailman kaikkein käyttökelpoisimmista lajeista mainittu kesäleimu Phlox drummondi on sittemmin saanut luovuttaa asemansa muille yksivuotisille lajeille.

Rikkisen valokuvat tarjoavat hienoja välähdyksiä kasvien kauneudesta - lajitunnistukseen niistä ei ole, eivätkä ne ole siihen tarkoitettukaan. Huolellisesti koostettuun kirjaan olisi silti toivonut kaikkien lajien yhteyteen kuvan nimenomaan perinnelajista. Muun muassa rusopäivänliljan Hemerocallis fulva ja valkonarsissin Narcissus poëticus kohdalla on kuitenkin jouduttu turvautumaan risteymien kuviin aidon lajin sijaan. Toivottavasti kyse ei ole näiden perinteisten lajien käymisestä niin vähiin, ettei niitä löytyisi tarvittaessa helposti kuvattavaksi.

Erityisen viehättäviä ovat kirjan lajikuvauksia höystävät poiminnat menneiden vuosikymmenien puutarhakirjoista. Parhaimmillaan lainaukset käyvät vuoropuhelua Rikkisen tekstin kanssa, ja lukijalle tulee tunne ammattilaisten leppoisan paneelikeskustelun seuraamisesta. Sitaateissa esitellään yksittäisten lajien rohdosvaikutuksia ja käyttöä puutarhan koristuksena, mutta annetaan myös yleisempiä puutarhaa koskevia neuvoja. Osa lainausten ohjeista on aikansa lapsia, mutta moni osuu edelleen häkellyttävän tarkasti puutarhanhoidon ytimeen.
Toisen puutarhan ei pitäisi olla suoranainen jäljennös toisesta, vaan on järjestely suunnattava yksilöllisesti paikan oman luonteen mukaisesti ja asukkaiden elintapoja silmällä pitäen. (Jenny Elfving)     
Kirjan kantta koristaa suloinen kevätkaihonkukka Omphalodes verna, jota on kasvatettu puutarhoissamme 1800-luvulta lähtien. Kaihonkukan lajiesittelyn oheen valittu lainaus Jenny Elfvingin kirjasta Suomalaista puutarhataidetta kertoo professorista, joka unohtui keskustelemaan kasviystävänsä kanssa tuntikausiksi puutarhaansa. Hyvin voisi kuvitella myös professori Rikkisellä olevan kokemusta moisesta uppoutumisesta.

Sitaateista viehättynyttä lukijaa ajatellen kirjan lopusta löytyy tekstilainojen lähdeluettelo.




JK
Suomalaiset perinnekasvit on Otavalta saatu arvostelukappale samoin kuin Minun yrttini, josta postaan myöhemmin. Se mitä kautta blogissa esittelemäni kirjat ovat luettavakseni päätyneet, ei vaikuta millään tavoin siihen, mitä ja miten niistä kirjoitan. Minulla ei ole sitoumuksia minnekään suuntaan, ja esiin nostamiani kirjoja valitessani noudatan ainoastaan omia mieltymyksiäni.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Interfloraa

Menneinä vuosikymmeninä eläviä kasveja myivät vain kukkakaupat ja puutarhat - nykyisin kukkia on saatavissa niin R-kioskeilta kuin huoltoasemilta (paitsi että oikeastaan koko huoltoasema-nimi on auttamattoman vanhentunut, eikä kuvaa lainkaan nykyisiä virtuaalimaailmaa muistuttavia vapaa-ajanviettokeskuksia, joihin tullaan paitsi autolla, myös jalkaisin).

Periaatteessa kasvien tarjonta ja saatavuus on siis parantunut. Valitettavan usein purkkien paljous korvaa kuitenkin sisällön laadun ja niiden jumbomega kappalemäärä suuren lajikemäärän. Samat helposti ja edullisesti lisättävät lajit ja lajikkeet kun tuntuvat löytyvän joka ketjun hyllyiltä, lavoilta ja rullakoista.

Myös monet vanhat huonekasvit ovat jääneet syyttä suotta nykyvalikoimien ulkopuolelle. Hyvästäkään kukkakaupasta löytää harvoin apostolinmiekan Neomarica northiana tai maatiaisamarylliksen Hippeastrum rutilum. Lukinliljaa Hymenocallis ja kriinumia Crinum on toisinaan tarjolla postimyyntiluetteloissa, mutta kuvien perusteella lajikkeet ovat jotain ihan muuta kuin vanhat ja varmat tuttavat. Entä missä piileskelevät somat vaarinkukat ja kaarililjat Cyrtanthus tai perinteiset kapealehtiset kliiviat Clivia?

Kauppaketjujen rinnalla toimii kuitenkin myös huomaamattomampia kukkaketjuja. Jakopalat, pistokkaat, mukulat ja sipulit ovat kulkeneet harrastajalta toiselle niin kauan kuin viljelyä ja kasvatusta on yleensäkin harjoitettu. Tytär on saanut mukaansa myrtin alun, naapuri soilikin lehden, kesävieras autonsa takakonttiin maasta kaivetun ruusun juuren.

Harrastajien aktiivinen kasvien vaihto, tuo vireä varjo-interflora, on monen harvinaisen ja vanhan lajikkeen pelastus. Etenkin kevättalvisin myös oma tuvanpöytäni muistuttaa välillä kasvitukun pakkaamoa. Vastavuoroisesti omaankin postilaatikkoon kolahtaa aina välillä odotettu paketti.

ritarinkukka, Hippeastrum

torstai 17. maaliskuuta 2016

Hyvää nimipäivää Gertrude!

Onnea kaikki Kertut ja Kerttulit!

Tämän päivän sankari Kerttu on suomalainen nimiversio germaanisesta Gertrudista, jossa nimen alkuosa ger tarkoittaa keihästä ja loppu þruþ lujuutta tai voimaa. Tunnettujen Kerttujen voimakeihäät eivät kuitenkaan ole olleet sota-aseita, vaan Kerttujen voima on ollut enemmänkin uskon tai hengen lujuutta. Kerttu- ja Gertrud -nimeä ovat kantaneet monet nunnat, pyhimykset ja filosofit. Suomenruotsalaiseen kalenteriinkin Kerttujen päivä vakiintui Nivellessen luostarin abbedissa Gertrudin muistopäiväksi.

Yksi viheralan ihmistä sykähdyttävä nimipäiväsankari on Gertrude Jekyll, joka eli Englannissa 1843-1932.

Gertrude syntyi Lontoossa, mutta muutti jo lapsena perheensä kanssa Surreyhin, jonne myöhemmin myös rakensi itselleen oman talon puutarhoineen. Nuori Gertrude opiskeli maalausta, mutta kiinnostui myöhemmin myös puutarhoista ja niiden suunnittelusta. Nuoruuden kuvataiteiden harrastus ja impressionistien ihailu näkyi Jekyllin tavassa ikään kuin maalata kasveilla, kyvyssä yhdistää monentyyppisiä kasveja aaltoileviksi värikudoksiksi.

Jekyll suunnitteli yli 400 puutarhaa Englantiin, Amerikkaan ja Manner-Eurooppaan. Myös kirjoittajana Jekyll oli tuottelias elämänsä loppuun saakka: hän kirjoitti satoja artikkeleja alan lehtiin ja julkaisi lukuisia puutarhakirjoja.

Viiime kesänä kävin ensimmäistä kertaa Jekyllin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti restauroidussa puutarhassa Hampshiressa Englannissa.

Upton Grey

Upton Grey
Upton Grey

torstai 10. maaliskuuta 2016

Saa kopioida

Tämän blogin sisältö on kaikille avointa, vapaasti luettavissa, katseltavissa ja kommentoitavissa. Samalla se on kuitenkin muun netistä löytyvän materiaalin lailla tekijänoikeuksien alaista. Tuovin palstan tekstit ovat omia tuotoksiani, valokuvat omia näkemyksiäni. Niiden kopioimiseen tai käyttämiseen tarvitaan siten aina lupa minulta.

Tällä kertaa saa kuitenkin kopioida ja tulostaa ihan luvan kanssa.

siemenlisäys

Omat siemenkylvökseni ovat laajentuneet vuosi vuodelta, ja vaikka kasvatus sinänsä on ollut enimmäkseen onnistunutta, oli tallennus- ja arkistointisysteemini pitkään retuperällä. Epämääräisistä lippusista, lappusista, vihkoista ja irtosivuista ei tahtonut löytyä kaivattua tietoa. Mikä olikaan se toissavuoden hyvä lajike? Itivätkö kaikki chilit nopeasti? Kasvatinko viime kesänä Pirkolta vai Hellulta saatua leijonankitaa?

Muutama vuosi sitten päätin, että haahuilu hajanaisten muistiinpanojen kanssa on nyt loppu. Ensin kokeilin jämerää Excel-taulukkoa, mutta helppokäyttöliittymä paperi ja kynä toimivat ainakin minulla tässä hommassa paremmin. Parin kokeilun jälkeen syntyi lopulta Siemenlisäyslomake.

Viime vuoden lomakkeesta paljastuu, että vanhasta siemenestä kylvetty ja helmikuussa stratifioitu tummatähkämunkki ei itänyt ollenkaan (stratifionnista kirjoitin muutama päivä sitten täällä). Tomaattilajike 'Sungold' iti kolmessa päivässä, 'Tigerella' oli muutaman päivän hitaampi ja epätasaisempi itäjä. Datura oli saatu Pirkolta, tarhalaukkaneilikka taas Maatiaisen erää 1201SS. Enää ei tarvitse muistella.

Mikäli lomake sopii myös sinun tarpeisiisi, ole hyvä!

Siis:
  1. mene alla olevan Siemenlisäys-taulukon päälle ja klikkaa, jolloin kuva aukeaa suurempana
  2. kopioi kuva (esim. hiiren oikeanpuolimmaisesta näppäimestä avautuvalla valikolla tai ctrl+c)
  3. avaa word tai jokin muu tekstinkäsittelyohjelma
  4. muuta sivun asetteluista sivun suunnaksi vaaka
  5. liitä kopioimasi kuva tekstinkäsittelyohjelman sivulle
  6. tallenna tiedosto 
  7. tulosta lisäyslomaketta hyvällä omallatunnolla


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Puutarinoita

Yle Radio 1:ssä alkoi viikko sitten sarja Puisevia tarinoita, joka on yksi monista Ylen tämän vuoden kotimaisista luonto-ohjelmista. Maanantaisin 17.40 lähetettävän sarjan jokaisessa jaksossa tutustutaan yhteen puulajiin kerrallaan: tänään on vuorossa sukkela koivu.

Viime viikon avausjakso oli omistettu männylle, omalle lempipuulleni. Näkökulmia mäntyyn neljästä eri suunnasta avasivat luontoharrastaja, kansanrunousarkiston tutkija, kuvanveistäjä ja metsäeläintieteen professori. Jonkun ajatusta mänty totteli, joku fiilisteli latvuksessa. Yksi löysi kukkajäärän oviaukon, toinen tiesi kuka on Hongatar.


mänty, honka, petäjä, Pinus sylvestris

Mikäli et ennättänyt kuunnella radiota, löytyvät puisevat tarinat täältä.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kylmää kyytiä

Vaikka puutarhaa peittävät vielä puolimetriset hanget, valmistautuu osa siemenistäni jo tulevaan kasvukauteen. Monen lajin siemenet itävät ilman sen kummempia vippaskonsteja, mutta etenkin monilla puuvartisilla ja perennoilla kylmä kausi on itämisen edellytys. Usein kylmäkäsittely myös edesauttaa ja tasaistaa itämistä, vaikkei lajille aivan välttämätöntä olisikaan.

Kylmänkostean kauden voi toteuttaa joko ulkokäsittelyllä tai keinotekoisesti sisätiloissa. Luonnon omaa tapaa jäljittelevässä kylmäkäsittelyssä siemenet kylvetään syksyllä ulos, jolloin ne saavat tarvitsemansa käsittelyn talven aikana ja itävät omia aikojaan keväällä, kun lämpöä on riittävästi. Jotta pienet taimet eivät hukkuisi avomaalle muiden lajien joukkoon, olen käyttänyt syksyisinä kylvöastioina pohjasta reijitettyjä styroxlaatikoita.

Jos käsiteltävänä on suuri määrä siemeniä tai kylvölaatikoille on vaikeaa järjestää kylmäkäsittelyyn tarvittavaa tilaa, voi siemenet käsitellä kevättalvella tilaa säästäen pusseissa. Tällöin siemenet stratifioidaan sekoittamalla ne kostutettuun hiekan ja turpeen (1:1) seokseen. Turvehiekan lisäksi olen käyttänyt tarkoitukseen myös pelkkää hiekkaa, vermikuliittia tai vähäravinteista kylvömultaa. Kostutettua massaa saa olla noin kolminkertainen määrä siementen määrään nähden.

multa, hiekka, vermikuliitti, stratifiointi

Siementen ja kostean idätysalustan seos suljetaan muovirasioihin tai -pusseihin, joita pidetään ensin huoneenlämmössä viikko tai pari, minä aikana rutikuivat siemenet imevät itseensä kosteutta. Tämän jälkeen siemenpussit siirretään vain hiukan lämpimän puolella olevaan tilaan: jääkaapin kylmimpään osaan, kellariin, viileään varastoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Pusseja käännellään ja avataan muutaman päivän välein, jotta siemenet saisivat happea ja jotta siemenistä erittyvä etyleeni haihtuisi.  Erityisen hyvin pussimenetelmä sopii suurille siemenille - pienet siemenet saa usein kylvettyä tasaisemmin sirottelemalla ne suoraan kasvulaatikoihin.

Delphinium, stratifiointi

Keskimäärin lajeille riittää 8 viikon kylmäkäsittely, minkä jälkeen ne kylvetään normaalisti. Toisinaan siemenet alkavat itää jo kylmäkäsittelyn aikana. Silloin ne kylvetään kiireen vilkkaa ja silkkihansikkain, jotteivät hennot alkeisjuuret vahingoittuisi.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Maaliskuun tähti

Blogiraadin valinta maaliskuun hehkuvaksi tähdeksi on tarhatulppaani, Tulipa gesneriana.

tulppaani, Tulipa

Taksonomiset hienoudet sivuuttaen Tulipa-suvun voi jakaa karkeasti kahteen osaan: pitkälle jalostettuihin tarhatulppaaneihin sekä ryhmään muut, johon kuuluvat muun muassa niin sanotut kasvitieteelliset tulppaanit sekä luonnonlajit. Kumpaankin joukkoon kuuluu suuri määrä jäseniä. Lähinnä Aasian lounaisosista kotoisin olevia villejä tulppaaneja on useita kymmeniä lajeja, joista muutamia viljellään melko yleisesti Suomessakin. Valtaosa tulppaaneistamme kuuluu kuitenkin tarhatulppaanien monimuotoisiksi jalostettuihin lajikkeisiin.

Suomalaisessa vuodenkierrossa tulppaaneilla on kolme sesonkia: joulunajan istutus- ja leikkotulppaanit, kevättalven moniväriset tulppaaniniput ja alkukesän puutarhatulppaanit. Niinpä tulppaanien kausi on kukkamaailmassa harvinaisen pitkä. Kauppapuutarhaliiton mukaan parhaillaan huippusesonkiaan juhlivia kotimaisia leikkotulppaaneja tuotetaan tänä talvena ennätysmäiset 75 miljoonaa kappaletta ja 200 erilaista lajiketta. Silti lajikemäärä on vain murto-osa kaikista tulppaanien viljelyhistorian aikana kasvatetuista.


Suurin osa kukkaan hyödettävistä sipuleista saapuu Suomeen Hollannista, joka on maailman tärkein tulppaaninsipuleiden tuottaja. Tulppaanien tuotto ei ole Hollannissakaan kuitenkaan ollut aina vakaata, sillä 400 vuotta sitten tulppaaninsipulit synnyttivät markkinakuplan, jota seurasi todennäköisesti maailman ensimmäinen pörssiromahdus.

1500-luvun puolivälissä Ottomaanien valtakuntaan Euroopasta lähetetty diplomaatti Oghier Ghislain de Busbecq kuvaili kirjeessään vieraaalla maalla kohtaamiaan sipulikasveja. "Yltäkylläisesti kukkia kaikkialla, narsisseja, hyasintteja ja noita, joita turkkilaiset kutsuvat nimellä Lale. Hämmästyttävää, sillä on lähes keskitalvi, kukkasille epäsuotuisa ajanjakso." Kukkivista sipuleista hurmaantunut flaamilainen de Busbeck toi mahdollisesti ensimmäiset tulppaanit Eurooppaan.

Hollannissa tulppaanien ensimmäisenä kasvattajana pidetään Carolus Clusiusta, joka istutti sipuleita Leidenin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan vuonna 1593. Tulppaanien kauneus paljastui seuraavana vuonna niiden kukkiessa, mutta kasvitieteilijänä Clusius oli kiinnostunut kasveista lähinnä tieteellisessä mielessä. Hän teki tulppaaneillaan muun muassa risteytyksiä ja kylvökokeita sekä tutki niiden mahdollista lääkekäyttöä. Uudet ja erikoiset kasvit kiinnostivat myös suurta yleisöä. Erityisen viehättyneitä oltiin tulppaaneista, joiden kukkiin virukset olivat aiheuttaneet liekkimäisiä tai siveltimenvedon kaltaisia kuviointeja. Näistä ennennäkemättömistä värimuunnoksista ja harvinaisista muodoista tuli tavoiteltuja keräilykohteita.

Lopulta kapitalismi peittosi kasvitieteen. Tarinan mukaan Clusiuksen vaalimat sipulit varastettiin, ja uudet kasvuyritykset alkoivat tuottaa himoittuja statussymboleja. Tuotto-odotukset olivat kovat, sipuleiden hinnat nousivat huimiksi, keinottelu kukoisti ja kanaalinrannan kivitalot vaihtoivat omistajaa. Kuten muutkin villitykset, myös tulppaanimania saavutti ajan kanssa huippunsa. Kysyntä hiipui, sijoittajat vetäytyivät, kasvukäyrä kääntyi äkisti alaspäin ja markkinat romahtivat 1637. Maailma palasi järkiinsä, mutta tulppaanit jäivät hehkumaan.