perjantai 11. marraskuuta 2016

Salatut elämät



Kirjakaupan hyllyjen välissä samoillessani kuulin toisen kirjamaailman vaeltelijan tiedustelevan teosta, jossa kerrotaan puiden sieluista. Olin varma siitä, mitä hän tarkoitti. Kyseessä oli ilman muuta kirjasensaatioksikin sanottu saksalaisen Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä: kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä.

Jo aiemmin kirjoitin Seppo Vuokon kirjasta Latva pilviä piirtää, jossa pohdittiin puiden verkostoitumista, tiedon välitystä ja aistimaailmaa. Wohlleben menee kirjassaan pidemmälle ja syvemmälle. Hän puhuu puiden makuaistista, kiihtyneistä varoitushuudoista, mykistä yksilöistä.

Ihmismaailman termit tekevät monesta ilmiöstä tieteellistä selostusta helpommin ymmärrettävää. Silti vierastan muiden lajien ominaisuuksien tarkastelua ihmiselämän merkityksistä käsin ja kaikkien lajien elintapojen kuvaamista inhimillisin termein. Korvissani ja mielessäni särähtävät esimerkiksi ilmaukset, joissa "- - puut imettävät vauvojaan" tai "tekevät tarpeensa".

Ehkä puiden maailmaa on niin vaikea ymmärtää - ja sanoittaa - sen vuoksi, että niiden elintavat ylittävät monella tapaa käsityskykymme. Avaruudelliset ja ajalliset ulottuvuudet ovat huikeita: kymmeniä metrejä, satoja vuosia, miljoonia siemeniä. Myös yhteinen kieli puuttuu. Suomalaiseen painokseen alkusanat kirjoittaneen Anni Kytömäen sanoin
"Emme kuule juurten ja sienirihmastojen maanalaista kuhinaa. Emme haista lehtien ja neulasten puhkumia kemiallisia viestejä eli puiden rupattelua. Emme kuule, kun vesi nousee rungon sisällä - -"
Käsityksemme mukaan kasveilla ei ole aivoja ainakaan siinä mielessä kuin me ne tunnemme. Jollain tavalla ne pystyvät kuitenkin varastoimaan ja soveltamaan hankittua tietoa. Wohllebenin antaa kirjassaan esimerkin australialaisesta tutkimuksesta, jossa tuntokasvin lehdille tiputettiin toistuvasti vesipisaroita. Aluksi lehdet toimivat totuttuun tapaan sulkien lehtensä, mutta jonkin ajan kuluttua havaittuaan ärsykkeen haitattomaksi jättivät lehtensä auki. Yllättävintä kuitenkin oli, että tuntokasvit "muistivat oppimansa" vielä viikkojen kuluttua.

Ilman mystifioimistakin selvittämättömiä ilmiöitä puiden elämässä siis riittää. Esimerkiksi puiden vesitalous on säilynyt pitkään arvoituksena. Millä voimalla vesi nousee latvaan? Syntyykö juuristossa riittävän suuri paine vai lehdistössä tarpeeksi kova imu? Vuokon kirjassa ratkaisuksi löydetään veden pintajännitys, Wohlleben jättää lähdeviitteisiinsä nojaten asian avoimeksi.
"Monet kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille. Ehkäpä tiede on menettänyt yhden hyvän selityksen mutta samalla saanut uuden arvoituksen ratkottavakseen. Eikö se ole vähintäänkin yhtä hienoa?"
Puiden "tunteiden ja viestinnän" ohella Wohlleben käsittelee kirjassaan myös puiden ja muiden lajien suhdetta. Puut tarjoavat elinympäristön ja elämisen edellytykset monelle metsässä tai sen liepeillä asuvalle lajille. Ihmislajin kannalta erityisen merkitykselliseksi on viime vuosina nostettu puiden ja metsien tarjoama aineeton hyöty: metsässä oleskelun elvyttävyys.
"Hoitoalueeni suojelluissa lehtimetsissä liikkujat kertovat tuon tuostakin, että metsässä olo ilahduttaa sydäntä ja että he tuntevat olevansa siellä kuin kotonaan. Havumetsissä ei heidän mukaansa herää samanlaisia tuntemuksia."
Tässä havainnossa lienee kysymys Suomen ja Saksan metsien eroista. Keski-Euroopassa monet havumetsät ovat istutettuja, minkä metsässä kulkija Wohllebenin mukaan jollain tasolla myös aistii.

Saksalainen metsänhoitaja kun on, Wohlleben käyttää esimerkkilajeinaan enimmäkseen pyökkiä ja tammea, niiden elämänkiertoa, kumppaneita ja tuholaisia. Kohteliaasti hän kuitenkin viittaa myös Suomeen suomenkielisen painoksen esipuheessa:  "Aina kun juon aamukahvia, minä muistan Suomen metsät". 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti