tiistai 21. helmikuuta 2017

Parempi maailma


Viime vuoden puolella ilmestyi kovasti odottamani kirja.

Kymmenen vuotta sitten maamme modernia maisema-arkkitehtuuria esitellyt näyttely Unelma paremmasta maailmasta paljasti lähes hyödyntämättömän arkistoaarteen. " - - satamäärin julkaisemattomia luonnoksia, suunnitelmaillustraatioita, työpiirustuksia ja -selostuksia museoiden kokoelmissa, julkisissa ja yksityisissä arkistoissa, perikuntien jäämistöissä ja suullista perimätietoakin - -".

Nyt aineisto on hyödynnetty ja koostettu pysyvään muotoon Aalto -yliopiston julkaisemassa kirjassa Unelma paremmasta maailmasta - Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900-1970. Teos tulee tarpeeseen.

Suomessa puutarhataide perustui pitkään ulkomailta tulleiden visioiden toteuttamiseen niissä rajoissa, kuin se maamme olosuhteissa oli mahdollista. Suunnittelijat hakivat oppinsa muualta, ja kartanoiden puistot jäljittelevät englantilaisia tai mannereurooppalaisia esikuvia. 1800-luvun loppupuolelta lähtien alettiin vähitellen kiinnittää huomiota myös tavallisen kansan asuinympäristöön - usein idealistisin ja sosiaalisin perustein. Katsottiinhan puutarhaviljelyn ravitsevan vatsaa, tervehdyttävän sielua ja pitävän ruumiin poissa joutavanpäiväisistä toimista.

Kirjan kahdenkymmenen artikkelin kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita. Julia Donner, Gretel Hemgård, Maunu Häyrynen ja Eeva Ruoff kanssakirjoittajineen onnistuvat poimimaan vajaan sadan vuoden ajanjaksolta  suomalaisen viheraluesuunnittelun ajallisesti ja paikallisesti edustavimmat esimerkit ja luotaamaan samalla niiden taustalla vaikuttavia suuria linjoja ja yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista jokainen käsittelee aihetta oman teemansa kautta.
Ensimmäisessä osassa Modernin monet kasvot pohditaan vuosisadan uusien materiaalien, tekniikoiden ja tarpeiden vaikutusta ja ilmenemistä viheralalla ja -alueilla. Itsestään selvästi oman lukunsa saavat muun muassa Paul Olsson, yksi aikakautensa tuotteliaimmista puutarha-arkkitehdeista sekä sankarihautausmaat, oma kansallinen erikoisuutemme. Erityisen herkullisia anekdootteja ovat näköissivut Puutarha-lehdestä vuodelta 1967. Lokakuun numerossa julkaistiin tuolloin kaksi artikkelia, joissa näkemykset kasvien käytöstä poikkesivat täysin toisistaan. Debatin teema on siten: luonnonkasvien monimuotoisuutta vai yksilajisia massaistutuksia?

Toisessa osassa Arjen ympäristöt "liikutaan pientilalta lähiöön metsän keskelle". Asuinympäristön muutokset ja kaupungistuminen toivat uusia haasteita, vaatimuksia ja mahdollisuuksia myös viheralalle. Teollisuusympäristöt, siirtolapuutarhat, metsälähiöt ja jälleenrakennuskauden tyyppitalot tontteineen edellyttivät uudenlaista otetta myös puutarhojen, pihojen ja puistojen suunnittelijoilta. Ohjeet, määräykset ja mitoitukset tulivat enenevässä määrin osaksi suunnitteluarkea.

Kaupunki maisemana kurkistaa kaupunkimaisemaan, maamme tiiviisti rakennettujen alueiden maisemasuunnitteluun ja viheralueille. Kirjan kovin Etelä-Suomi -painotteisessa aineistossa ilahduttavan poikkeuksen tekee Päivi Rahikaisen artikkeli Puistoja poronsarveen, jossa esitellään Katri Luostarisen 1950-luvulla Rovaniemelle tekemää viheraluesuunnitelmaa. Kun Rovaniemen kauppala tuhoutui Lapin sodassa, tarvittiin alueelle pikaisesti uusi jälleenrakennuskaava. Alvar Aallon johdolla laadittu poronsarven muodoista inspiraationsa hakenut kaava on edelleen havaittavissa. Toisin kävi Luostarisen suunnitelmien, jotka toteutettiin vain osittain. Ehkä osansa oli myös sillä, että "Suunnitelmissa ehdotettu runsas luonnonkasvien käyttö oli tuohon aikaan uutta. Kestävä kehitys, luonnonmukaisuus, niityt ja kedot ovat tulleet muotiin vasta paljon myöhemmin."

Kaksi ja puolisataa sivua historiaa saattaa äkkiseltään vaikuttaa kuivalta paketilta. Laajasta aineistosta on kuitenkin saatu koottua helposti lähestyttävä ja johdonmukaisesti rakennettu, kautta linjan mielenkiintoinen kattaus. Aikalaisartikkelit, runsas kuvitus, tiiviit henkilöesittelyt ja kattavat lähdeviitteet tyydyttävät niin selailevaa kuin tietoa etsivää lukijaa. Ehkäpä moni maisemasuunnittelua Lepaalla laillani opiskellut myös hörähti muistoilleen lukiessaan kuvauksen McHargin menetelmästä luvussa Ympäristöherätyksestä kartta-analyyseihin. "Maisematekijät ja -vaikutukset kartoitettiin kukin erikseen läpikuultavalle paperille tai muoville, jotka lopulta asetettiin päällekkäin niiden yhteisvaikutuksien arvioimiseksi - - Alkuperäisen menetelmän ongelmana oli kuitenkin sen työläys - -" Niinpä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä.

Erityismaininnan ansaitsevat kirjan sisältöä tukevat ulkoasu ja taitto.


Maamme puutarhakulttuuri on maailman mittakaavassa nuorta. Omaleimaiseksi sen voidaan katsoa kehittyneen vasta 1900-luvun kuluessa. Kovin paljon aikaisemmin ei tätä kirjaa olisi siten voitu edes kirjoittaa. Nyt julkaisu suomalaisen modernin maisema-arkkitehtuurin historiasta juhlistaa oivasti myös koko Suomen juhlavuotta.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Mikä kasville nimeksi?



Mitä sinulle tulee mieleen kirjainyhdistelmästä DNA? Kymmenen vuotta sitten perustettu suomalainen teleoperaattori? Vai deoksiribonukleiinihappo, joka onnistuttiin eristämään eliöstä ensimmäisen kerran jo kauan ennen kuin mobiilit, datat ja kaapelit tulivat osaksi arkipäiväämme?

Monen eliön tunnistus onnistuu tutkailemalla sen ulkonäköä. Tummanvihreät neulaset, kartionmuotoinen, tasaisesti ylöspäin kapeneva latvus - tämä puu on kuusi. Kihartuvat hiukset, lyhyehköt jalat, rukeat silmät - tämä tässä on ystäväni Liisa.

Aina ei lajin tai yksilön määritys ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Sama kasvilaji saattaa näyttää aivan erilaiselta eri ympäristöissä, kun kasvua rajoittavat tuuli, ravinteiden puutos tai toistuvat leikkaukset. Lajin sisäisen muuntelun ohella myös kasvun ja kehityksen vaihe saattaa hämätä. Vaahteran sirkkalehdet eivät ole vielä lajityypillisesti halkioiset, eikä perhostoukka muistuta vähimmässäkään määrin lajin aikuista yksilöä. Jos emme malttaisi seurata taimen kehittymistä tai emme olisi koskaan kuulleet täydellisestä muodonvaihdoksesta, mielikuvituksemme tuskin riittäisi pitämään taimea ja täysikasvuista puuta tai toukkaa ja aikuista perhosta samana lajina.

Kun tarvitaan varmuus yksilöstä, lajista, sukulaisuudesta, otetaan kehiin vanha kunnon DNA, pettämätön geneettinen lajituntomerkki.

Kaikki eliön rakentumiseen tarvittava tieto sisältyy DNA-molekyyliin ja sen emäsjärjestykseen. Kun emäsjärjestys voidaan esittää neljän kirjaimen avulla, on DNA:n avulla tunnistus oikeastaan matemaattista tai mekaanista. Vähän samaan tapaan, kuin että kaikki sähköiseen muotoon muutettu data on esitettävissä ketjuilla, jotka koostuvat kahdesta merkistä: ykkösestä ja nollasta. Ja mikä parasta: eläinten, kasvien ja ihmisten DNA saadaan kaivettua niiden jokaisesta solusta, olipahan eliö sitten nuori tai vanha tai tutkittava näyte ikijäästä löytynyt kasvinosa tai hattuun tarttunut hius.

Vaikka DNA-viivakoodi kuulostaa tylyltä tavalta ristiä uusi laji, on se joissain tapauksissa valitettavasti myös ainoa keinoa saada annettua edes jonkinmoinen nimi tai tunniste. Ympäristön muuttuminen ja biodiversiteetin köyhtyminen tuhoaa lajeja nopeasti, ja tutkijat käyvät jatkuvaa kilpajuoksua ehtiäkseen tunnistaa löytyviä lajeja ennen kuin ne kuolevat sukupuuttoon. Varsinaisen kaksiosaisen lajinimen keksimisen sijaan voimavarat suunnataan pelkkään tunnistamiseen, ja sukupuuton partaalla hoippuva laji saa tuntomerkikseen ja nimekseen viivakoodin kuin eräänlaisena hätäkasteena. 

Tiedeykkösen jakso Miksi eläimille ja kasveille laitetaan DNA-viivakooodit? on kuunneltavissa Ylen Areenassa. Ohjelmassa ovat haastateltavina yli-intendentti Marko Mutanen Oulun yliopistosta, professori Jouko Rikkinen Helsingin yliopistosta ja Suomen ympäristökeskuksen luontoympäristökeskuksen johtaja Petri Ahlroth.