perjantai 17. helmikuuta 2017

Mikä kasville nimeksi?



Mitä sinulle tulee mieleen kirjainyhdistelmästä DNA? Kymmenen vuotta sitten perustettu suomalainen teleoperaattori? Vai deoksiribonukleiinihappo, joka onnistuttiin eristämään eliöstä ensimmäisen kerran jo kauan ennen kuin mobiilit, datat ja kaapelit tulivat osaksi arkipäiväämme?

Monen eliön tunnistus onnistuu tutkailemalla sen ulkonäköä. Tummanvihreät neulaset, kartionmuotoinen, tasaisesti ylöspäin kapeneva latvus - tämä puu on kuusi. Kihartuvat hiukset, lyhyehköt jalat, rukeat silmät - tämä tässä on ystäväni Liisa.

Aina ei lajin tai yksilön määritys ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Sama kasvilaji saattaa näyttää aivan erilaiselta eri ympäristöissä, kun kasvua rajoittavat tuuli, ravinteiden puutos tai toistuvat leikkaukset. Lajin sisäisen muuntelun ohella myös kasvun ja kehityksen vaihe saattaa hämätä. Vaahteran sirkkalehdet eivät ole vielä lajityypillisesti halkioiset, eikä perhostoukka muistuta vähimmässäkään määrin lajin aikuista yksilöä. Jos emme malttaisi seurata taimen kehittymistä tai emme olisi koskaan kuulleet täydellisestä muodonvaihdoksesta, mielikuvituksemme tuskin riittäisi pitämään taimea ja täysikasvuista puuta tai toukkaa ja aikuista perhosta samana lajina.

Kun tarvitaan varmuus yksilöstä, lajista, sukulaisuudesta, otetaan kehiin vanha kunnon DNA, pettämätön geneettinen lajituntomerkki.

Kaikki eliön rakentumiseen tarvittava tieto sisältyy DNA-molekyyliin ja sen emäsjärjestykseen. Kun emäsjärjestys voidaan esittää neljän kirjaimen avulla, on DNA:n avulla tunnistus oikeastaan matemaattista tai mekaanista. Vähän samaan tapaan, kuin että kaikki sähköiseen muotoon muutettu data on esitettävissä ketjuilla, jotka koostuvat kahdesta merkistä: ykkösestä ja nollasta. Ja mikä parasta: eläinten, kasvien ja ihmisten DNA saadaan kaivettua niiden jokaisesta solusta, olipahan eliö sitten nuori tai vanha tai tutkittava näyte ikijäästä löytynyt kasvinosa tai hattuun tarttunut hius.

Vaikka DNA-viivakoodi kuulostaa tylyltä tavalta ristiä uusi laji, on se joissain tapauksissa valitettavasti myös ainoa keinoa saada annettua edes jonkinmoinen nimi tai tunniste. Ympäristön muuttuminen ja biodiversiteetin köyhtyminen tuhoaa lajeja nopeasti, ja tutkijat käyvät jatkuvaa kilpajuoksua ehtiäkseen tunnistaa löytyviä lajeja ennen kuin ne kuolevat sukupuuttoon. Varsinaisen kaksiosaisen lajinimen keksimisen sijaan voimavarat suunnataan pelkkään tunnistamiseen, ja sukupuuton partaalla hoippuva laji saa tuntomerkikseen ja nimekseen viivakoodin kuin eräänlaisena hätäkasteena. 

Tiedeykkösen jakso Miksi eläimille ja kasveille laitetaan DNA-viivakooodit? on kuunneltavissa Ylen Areenassa. Ohjelmassa ovat haastateltavina yli-intendentti Marko Mutanen Oulun yliopistosta, professori Jouko Rikkinen Helsingin yliopistosta ja Suomen ympäristökeskuksen luontoympäristökeskuksen johtaja Petri Ahlroth.


2 kommenttia:

  1. Sinulla on ihan mahtavia postauksia! Kiitos niistä ja anteeksi, että kommentointi on jäänyt. Tiedän, kuinka paljon kommentit ilahduttavat, sillä niiden kautta saa merkin, kuka omia riipustuksia lukee. No täällä olen minä, Sini K. Kasvihormoni-blogista. Ja luen innolla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sini K., kiitos jälleen palautteestasi.
      Ja totta puhut: fiksut lukijat - ja kommentoinnit - ovat blogisopan suola.

      Poista