tiistai 21. helmikuuta 2017

Parempi maailma


Viime vuoden puolella ilmestyi kovasti odottamani kirja.

Kymmenen vuotta sitten maamme modernia maisema-arkkitehtuuria esitellyt näyttely Unelma paremmasta maailmasta paljasti lähes hyödyntämättömän arkistoaarteen. " - - satamäärin julkaisemattomia luonnoksia, suunnitelmaillustraatioita, työpiirustuksia ja -selostuksia museoiden kokoelmissa, julkisissa ja yksityisissä arkistoissa, perikuntien jäämistöissä ja suullista perimätietoakin - -".

Nyt aineisto on hyödynnetty ja koostettu pysyvään muotoon Aalto -yliopiston julkaisemassa kirjassa Unelma paremmasta maailmasta - Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900-1970. Teos tulee tarpeeseen.

Suomessa puutarhataide perustui pitkään ulkomailta tulleiden visioiden toteuttamiseen niissä rajoissa, kuin se maamme olosuhteissa oli mahdollista. Suunnittelijat hakivat oppinsa muualta, ja kartanoiden puistot jäljittelevät englantilaisia tai mannereurooppalaisia esikuvia. 1800-luvun loppupuolelta lähtien alettiin vähitellen kiinnittää huomiota myös tavallisen kansan asuinympäristöön - usein idealistisin ja sosiaalisin perustein. Katsottiinhan puutarhaviljelyn ravitsevan vatsaa, tervehdyttävän sielua ja pitävän ruumiin poissa joutavanpäiväisistä toimista.

Kirjan kahdenkymmenen artikkelin kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita. Julia Donner, Gretel Hemgård, Maunu Häyrynen ja Eeva Ruoff kanssakirjoittajineen onnistuvat poimimaan vajaan sadan vuoden ajanjaksolta  suomalaisen viheraluesuunnittelun ajallisesti ja paikallisesti edustavimmat esimerkit ja luotaamaan samalla niiden taustalla vaikuttavia suuria linjoja ja yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista jokainen käsittelee aihetta oman teemansa kautta.
Ensimmäisessä osassa Modernin monet kasvot pohditaan vuosisadan uusien materiaalien, tekniikoiden ja tarpeiden vaikutusta ja ilmenemistä viheralalla ja -alueilla. Itsestään selvästi oman lukunsa saavat muun muassa Paul Olsson, yksi aikakautensa tuotteliaimmista puutarha-arkkitehdeista sekä sankarihautausmaat, oma kansallinen erikoisuutemme. Erityisen herkullisia anekdootteja ovat näköissivut Puutarha-lehdestä vuodelta 1967. Lokakuun numerossa julkaistiin tuolloin kaksi artikkelia, joissa näkemykset kasvien käytöstä poikkesivat täysin toisistaan. Debatin teema on siten: luonnonkasvien monimuotoisuutta vai yksilajisia massaistutuksia?

Toisessa osassa Arjen ympäristöt "liikutaan pientilalta lähiöön metsän keskelle". Asuinympäristön muutokset ja kaupungistuminen toivat uusia haasteita, vaatimuksia ja mahdollisuuksia myös viheralalle. Teollisuusympäristöt, siirtolapuutarhat, metsälähiöt ja jälleenrakennuskauden tyyppitalot tontteineen edellyttivät uudenlaista otetta myös puutarhojen, pihojen ja puistojen suunnittelijoilta. Ohjeet, määräykset ja mitoitukset tulivat enenevässä määrin osaksi suunnitteluarkea.

Kaupunki maisemana kurkistaa kaupunkimaisemaan, maamme tiiviisti rakennettujen alueiden maisemasuunnitteluun ja viheralueille. Kirjan kovin Etelä-Suomi -painotteisessa aineistossa ilahduttavan poikkeuksen tekee Päivi Rahikaisen artikkeli Puistoja poronsarveen, jossa esitellään Katri Luostarisen 1950-luvulla Rovaniemelle tekemää viheraluesuunnitelmaa. Kun Rovaniemen kauppala tuhoutui Lapin sodassa, tarvittiin alueelle pikaisesti uusi jälleenrakennuskaava. Alvar Aallon johdolla laadittu poronsarven muodoista inspiraationsa hakenut kaava on edelleen havaittavissa. Toisin kävi Luostarisen suunnitelmien, jotka toteutettiin vain osittain. Ehkä osansa oli myös sillä, että "Suunnitelmissa ehdotettu runsas luonnonkasvien käyttö oli tuohon aikaan uutta. Kestävä kehitys, luonnonmukaisuus, niityt ja kedot ovat tulleet muotiin vasta paljon myöhemmin."

Kaksi ja puolisataa sivua historiaa saattaa äkkiseltään vaikuttaa kuivalta paketilta. Laajasta aineistosta on kuitenkin saatu koottua helposti lähestyttävä ja johdonmukaisesti rakennettu, kautta linjan mielenkiintoinen kattaus. Aikalaisartikkelit, runsas kuvitus, tiiviit henkilöesittelyt ja kattavat lähdeviitteet tyydyttävät niin selailevaa kuin tietoa etsivää lukijaa. Ehkäpä moni maisemasuunnittelua Lepaalla laillani opiskellut myös hörähti muistoilleen lukiessaan kuvauksen McHargin menetelmästä luvussa Ympäristöherätyksestä kartta-analyyseihin. "Maisematekijät ja -vaikutukset kartoitettiin kukin erikseen läpikuultavalle paperille tai muoville, jotka lopulta asetettiin päällekkäin niiden yhteisvaikutuksien arvioimiseksi - - Alkuperäisen menetelmän ongelmana oli kuitenkin sen työläys - -" Niinpä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä.

Erityismaininnan ansaitsevat kirjan sisältöä tukevat ulkoasu ja taitto.


Maamme puutarhakulttuuri on maailman mittakaavassa nuorta. Omaleimaiseksi sen voidaan katsoa kehittyneen vasta 1900-luvun kuluessa. Kovin paljon aikaisemmin ei tätä kirjaa olisi siten voitu edes kirjoittaa. Nyt julkaisu suomalaisen modernin maisema-arkkitehtuurin historiasta juhlistaa oivasti myös koko Suomen juhlavuotta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti