lauantai 8. huhtikuuta 2017

Maatiaisten matkassa


Viikko sitten olin Kuopiossa puutarhapäivässä, jonka järjestelyistä vastasivat Pohjois-Savon martat, Kuopion puutarhaseura, Hyötykasviyhdistyksen Kuopion alaosasto  ja Kuopion kansalaisopisto. Tapahtumassa vieraili yli 600 hymyilevää ja silminnähden innostunutta kotipuutarhuria.

Minut oli pyydetty päivään mukaan luennoimaan itsellenikin oikein mieluisasta ja rakkaasta aiheesta, nimittäin perinnekasveista.

Mitä ne perinnekasvit - tai maatiaiskasvit - sitten oikein ovat?


Maatiaiskasvi – tai kotoisemmin maatiainen – voidaan määritellä kasvikannaksi, jota on viljelty tietyllä alueella jo ennen tieteellistä kasvinjalostusta, käytännössä vähintään 50 vuoden ajan. Sitä, onko jokin tietty kasvi maatiainen vai ei, ei pysty päättelemään sen nimen tai aina edes ulkonäön perusteella. Tarvitaan sukuselvitystä, tietoa taustoista. Vanhanaikaisen oloinen kukinto ei välttämättä tee lajista perinnekasvia eikä perinteiseltä kuulostava nimi takaa vuosikymmenten paikallista viljelyhistoriaa. Viittakurjenmiekkoja, akileijoja tai juhannusruusuja ovat yhtä lailla 70 vuotta vanhaa keskisuomalaista kantaa kuin 5 vuotta nuorta hollantilaista kantaa olevat yksilöt. Hollannista tuotu juhannusruusu ei kuitenkaan ole suomalainen maatiaiskasvi, vaikka nimitiedot täsmäisivät tieteellistä nimeä myöten. 

Omat maatiaiskasvimme ovat kehityshistoriansa aikana sopeutuneet suomalaisiin äärioloihin, haastaviin maaperä- ja ilmasto-olosuhteisiimme. Vuodet ja vuosikymmenet leveysvyöhykkeillämme ovat karsineet ja karaisseet, sukupolvi sukupolvelta selviytymisen kannalta tarpeelliset ominaisuudet vahvistuneet. Maatiaiset ovat kehittyneet pitkäaikaisen viljelyn ja viljelijän tekemien valintojen tuloksena. Kestävyyden ja ulkoisten avujen lisäksi maatiaiskasveilla on myös sisäistä kauneutta: niillä on säilytettävänään tärkeä geeni- ja kulttuuriperintö. 

Vapaasti keskenään pölyttyneet kasvit ovat tuottaneet joukon hieman erinäköisiä jälkeläisiä. Myös kasviyksilöiden perimä on hieman erilainen. Tähän geneettiseen monimuotoisuuteen, valtaisaan ominaisuuksien reserviin ja yhdistelmien mahdollisuuteen perustuvat monet maatiaiskasvien hyvät ominaisuudet. Perinnöllisten ominaisuuksien laaja kirjo on arvokasta aineistoa myös kasvinjalostukselle uusia lajikkeita kehitettäessä. Monimuotoinen perimä kun varmistaa riittävän määrän vaihtoehtoja myös tulevaisuuden tarpeisiin – myös niihin, joita emme vielä osaa edes ennakoida.  

Monimuotoisuuden ohella maatiaisille on tyypillistä niiden vahva paikallinen sopeutuminen – jopa siinä määrin, että joistakin lajeista on syntynyt omia paikalliskantojaan myös Suomen sisällä. Enon kaskinauris, Kainuun musta peruna, Savitaipaleen härkäpapu ja Lapin Puikula ovat syntyneet oman alueensa pitkän viljelyhistorian tuloksena. 300 vuoden viljelyn aikana Puikula on sopeutunut juuri Pohjois-Suomen kasvuoloihin jopa niin täydellisesti, että taantuu nopeasti alueellisia rajojaan etelämpänä perunaruton ja virustautien vaivaamana.

Maatiaiskasvit ovat muuttuvaa ja kehittyvää kulttuuriperintöämme. Elävä perintö kasvaa ja uudistuu ympäristönsä mukana. Maatiaiskantojen säilyminen ja edelleen sopeutuminen vaatii siten niiden viljelyä. Paikallisten maatiaiskantojen kasvattaminen ja lisääminen niiden omalla kotiseudulla on siksi maatiaiskannan ylläpitoa parhaimmillaan.

Suomalaiset maatiaiskasvit ovat myös osa meidän kaikkien yhteistä perintöämme.  Kasvitarinoiden, viljelyhistorian ja kokemusten muistiinmerkitseminen tallettaa tätä päivää tulevaisuuden historiaksi. Vanhojen suomalaisten perinnelajien ja lajikkeiden vaaliminen on elävää kulttuurityötä, joka kukoistaa, kukkii ja kasvattaa.

 

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti