maanantai 15. toukokuuta 2017

Siemen



Vaikka tuovinpalstalla tartutaan pääasiassa puutarhakirjoihin, saa palstatilaa silloin tällöin myös jokin kaunokirjallinen teos. Ehdottomana vaatimuksena on kuitenkin se, että kirjassa sivutaan mielenkiintoisella tavalla vihreää maailmaa: puutarhaa, kasveja, puistoja, suunnittelua tai viljelyä.

Viime vuoden puolella ilmestynyt Anna Kortelaisen Siemen täyttää oivasti tämän ehdon.

Kortelaisen romaani kuvaa kahden eri sukupolven henkilön elämää. Viipurissa vuonna 1942 majuri Luikka vastaa joukkojen muonituksesta ja kerää vapaa-ajallaan kasviota. Kymmeniä vuosia myöhemmin Helsingistä kotoisin oleva Nina tutkii jatkosodassa kadonneen upseeerin kohtaloa. Kahden elämän risteyskohta on Viipuri, yksi yhdistävistä motiiveista kasvit ja siemenet.

Kortelainen kuvaa rajantakaista puutarhakulttuuria tarkalla katseella ja kynällä. Venäläinen datša näyttäytyy uskomattomana runsaudensarvena kaikkine hykerryttävine yksityiskohtineen.
Pihan istutukset olivat ryöppyävän runsaat. Ne saivat Ninan katsomaan vuokraemäntäänsä uusin silmin. Kun uhkeat kukat suitsuttivat makeita tuoksujaan napakoiden terälehtien lomasta, Lidija Nikolajevna hallitsi puutarhaansa kuin hedelmällisyyden ruumiillistuma. Nurmelle omenapuiden alle Lidija oli askarrellut vanhoista punaisista pesuvadeista ja tuhdeista puunkannoista kärpässieniä, joita Nina tajusi asiaankuuluvasti kehua. Kärpässienten ympärille Ldija oli istuttanut kehäkukkia, jotka oli kehystetty sinisiksi ja punaisiksi maalatuilla autonrenkailla sekä nurin perin käännetyillä, tyhjillä kahden litran vesipulloilla, joiden maasta työntyvät pohjat näyttivät suurilta siansorkilta.
Oikeastaan kasvillisuutta voisi ehkä pitää yhtenä yksi kirjan päähenkilöistä, sillä se esiintyy Kortelaisen kirjassa jossain muodossa lähes joka sivulla. Välillä huomasin jopa pohtivani, onko kirjailija tehnyt itselleen mielikuvakartan sanoista kasvit+Venäjä+Viipuri+1940-luku - niin monessa eri yhteydessä kasveja käsitellään.

Skaala on todella laaja. Mukaan on ujutettu muun muassa varakkaan kauppiaan tarunhohtoinen puutarha, vanhat kaalimaat, aromaterapia, uposkasvit, Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha, herbaariot, Ukrainan peltomaa, pensaslabyrintti, näytteiden prässääminen, Mela-Cajanderin kasvio, kolhoosien viljelylajit, Carl von Linné ja jättiputken aiheuttama ympäristöongelma.

Suurin osa aiheista sujahtaa tekstiin luontevasti. Vain muutamissa kohdin tuntuu että vähempikin olisi riittänyt: jokin yksityiskohta tuntuu hieman väkinäseltä lisäykseltä tai asian taustoittaminen saa aikaan hieman luennoivan sävyn. 

Kasvien ohella esiin nousee tuon tuosta raja ja sen ylittäminen tai ylittämisen vaikeus.
- Minä vien pienet siemenpussit rajan yli venäläisten klassikoiden välissä. Taimet minä käärin vauvanpeittojen sisään. Ja olen aina hyvin viattoman näköinen, huivi päässä ja nöyrä ilme kasvoilla, nainen hymähti.
Ihmiset ja kasvit ovat alituisessa liikkeessä myös kirjan toisella aikatasolla 1940-luvulla. Huoltoupseeri Luikkaa huvittaa, kuinka
Rajaa pidettiin tarkasti silmällä Terijoelta aina Laatokan rantaan asti, ja Rajajoen uomaa valvottiin sen pahaisimpia pensaikkoja myöten. Junat tarkastettiin äärimmäisen huolellisesti. Mutta kasvit liikkuivat rajan yli ilman passeja, viisumeita, kulkulupia ja junalippuja, siemenet varisivat ja karisivat ja lensivät ja liitivät junan puskeman ilmavirran pyörteissä eikä kukaan huomannut mitään.
Niin kasvit kuin ihmiset ovat aina levinneet omia reittejään, omassa aikataulussaan ja omien tarpeidensa ajamina. Aika usein uusia asuinsijoja on vallattu myös yhdessä. Vieraslajit ja sotatulokkaat eli sotajoukkojen mukana kulkeutuneet lajit ovat tulleet uudelle alueelle ihmisen mukana ja ihmisen avustuksella - tarkoittaen tai vahingossa, luvan kanssa tai ilman.
- No sanoitko sinä heille, että taimien vieminen rajan yli on kielletty? Katja kysyi. -Vain leikkokukkia saa viedä ja niitäkin korkeintaan kaksikymmentä kapaletta. Nimenomaan kaksikymmentä.
Paitsi viehkeä lukuromaani, kahden lomittuvan kertomuksen Siemen on myös kiinnostava katsaus kasvien maailmaan ja lähihistoriaan. Kirjassa manitut Viipurin vieraslajit  perustuvat todellisiin lähteisiin, ja myös niiden nimikkeistö on aikakauden mukainen.

On vaikeaa kuvitella, mitä kirjasta ajattelee lukija, joka ei ole kiinnostunut kasveista tai luonnosta ylipäätään. Ehkä hän hyppää teteellisten nimien yli ja harppoo yli kohtien, jossa Luikka vaeltaa Viipurin kaatopaikalla ja radanvarsilla lajistoa kartoittaen. Sitä vastoin kasvien ystävälle ja harrastajalle juuri nämä nimenomaiset kohdat tuovat kirjaan yhden lisätason.

Sillä niin kuin Luikka toteaa: "Kasvit ovat maan puhetta." Ja sitä kieltä pääsee puhumaan vain harvojen kanssa.
Mutta että voisi huudahtaa jollekulle:
- Katso! Voiko tämä olla Hieracium viburgense?
Eikä toveri näkisi siinä riemussa mitään naurettavaa vaan kumartuisi katsomaan aivan yhtä jännittyneenä ja sanoisi henkeään pidätellen:
- Kyllä se taitaa olla. Tarkistetaanko heti? Jos tämän keltanon nystykarvat ovat lyhyet ja kehdot pienet, niin...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti